Kaikenmoisia ajatuksia pyörii päässä..
Nyt on ollut niin seesteinen olo treenien ja syömisten suhteen, että kunpa saisin surffata tämän fiiliksen aallonharjalla vielä pitkään. Välillä mietin, että tämä voisi kestää ikuisesti, mutta tuntuisiko se sitten yhtä hyvältä, jos ei välillä olisi niitä pohjakosketuksia?
Herkuttelusääntömme "vain sunnuntaisin" vaihtoi päivää lauantaille toissaviikkoisten ristiäisten myötä, ja myös viime viikonloppuna. Oli kaunis ilma, oltiin kaupassa miehen kanssa ja huomasin, että Pirkan Amppari-mehujää onkin nykyisin vegaaninen. Muistaakseni siinä oli joskus liivatetta. No, semmoisen sitten ostin kun ensin oltiin sovittu, että herkutellaankin lauantaina eikä sunnuntaina. Sattui olemaan myös ravintolapäivä, mutta ei sitten kuitenkaan lähdetty niitä ruokapaikkoja etsimään. Itse herkuttelin saman päivän aikana myös Nordicin (ent. Go Green) mustaherukka-vadelma -soijajogurtilla. Jogurtit ovat suuri paheeni ja senpä vuoksi rajoitankin niiden käytön herkkupäivään. Minulle ei tuottaisi mitään ongelmaa kiskaista kilon verran jogurttia päivittäin tai lähes päivittäin. Ja joskus laktovege-aikoinani sitä aika usein harrastinkin.
Tällä viikolla on ollut hieman kiusauksia, mutta kun tiedän, miten mies pysyy erossa herkuista, hänen päättäväisyytensä kantaa minuakin. Otsikko pitäisikin ehkä olla jotain tyyliin together I am stronger.. Mutta siihen liittyy muutakin. Luin Linda Manuellan kirjoituksen siitä, kuinka hänen valmennettavansa on onnistunut taistelussaan anoreksiaa vastaan. Ja taas tuo otsikon toteamus putkahti mieleen. Toinen kantaa toista ja auttaa karikoiden yli. Vertaistuki on oikeasti tosi tärkeää. Usein se yksistään jo helpottaa, että tietää muidenkin kokeneen samaa tai kamppailevan samojen ongelmien kanssa.
Myös Voimariinin viimeisin postaus liittyy tähän samaan asiaan. Se on kerännyt jo nyt kymmeniä kommentteja siitä, mitä lukijat tekisivät toisin, jos heillä olisi unelmien kroppa. Voimariinin viimeaikaiset kirjoitukset ja niihin tulleet kommentit kertovat siitä, kuinka paljon ihmiset murehtivat vartaloidensa "epätäydellisyyttä". Ei voi pitää juuri niitä vaatteita mitä haluaisi, koska hävettää. Selluliitit, paksut reidet, käsivarsien allit jne.
Harmittaa ihan älyttömästi, kun sain eräänä päivänä itseni kiinni nopeasta onneksi mulla ei ole tuollaisia -ajatuksesta koskien jotakin edelläni junaan noussutta naista. Hävetti oma typeryyteni ja saman tien ruoskin itseäni: hyi! Ihan kuin itse olisin täydellinen. Juuri tällaisten ajatusten takia naiset eivät uskalla / halua pitää niitä mukavia ja kivoja mikrosortseja, hihatonta toppia jne., koska tietävät muiden naisten katsovan arvostelevasti. Ja miestenkin. Miten toi kehtaa, noilla jaloilla/käsillä? MITÄ VÄLIÄ??!!! Mitä väliä sillä on, mitä joku random-ohikulkija ajattelee? Sitähän ei voi edes tietää. Mutta se mahdollisuus on olemassa, että argh, toi tyyppi just katsoi mun pökkelöreisiä ja piti niitä rumina!
Kun nyt sain soimattua itseäni toisen arvostelemisesta, niin myönnän samaan hengenvetoon, että katson kyllä myös ihaillen ohikulkevia kroppia. Varmaan aika moni meistä tekee niin? Ja aika varmasti se hyväkroppainen varmaan märehtii jotain "ongelmakohtaa" itsessään. Luin joskus teininä Julia Robertsin haastattelua jostain lehdestä, ja hän oli sanonut, että pitää käsiään (ei siis käsivarsia, vaan näitä kättelyosia; mitä ne nyt on) rumana. Muistan jo silloin tuhahtaneeni, että onpa ihan keksimällä keksitty ongelma.
Oma ulkonäkökompleksini on (aina ollut) lantion levein kohta, ulkoreisissä tuo kaunis paikka, joita joskus ratsareiksikin kutsutaan. Yläasteaikoina niiden olemassaolon huomasin, kun vartalo alkoi muuttua lapsen kropasta teinitytöksi. Joskus lukioaikoina, kun olin tosi laihassa kunnossa (painoa sen 43-44 kg), niin ulkoreidet törröttivät tosi silmiinpistävästi - ainakin omasta mielestäni. Salitreenien myötä on sentään tullut reisien alaosaankin vähän pattia, mikä tasoittaa vähän kokonaisuutta omissa silmissäni. Jotenkin olen ajan kanssa muutenkin tyytynyt siihen, että ollaan sitten tällaista leveälanteista emäntää, ja varmaan monet tässä kohtaa vaan pyörittelisivät silmiään, että onpa ongelma. No ei olekaan enää (ainakaan iso ongelma), ja tuskin olisin sen onnellisempi erilaisilla koivilla. Jostain muusta asiastahan sen ongelman sitten itselleni tekaisisin. Ja näköjään kun on paiskattu rasvaa keräävillä ulkoreisillä, niin sisäreidet eivät (ainakaan minulla) osu ja/tai hierrä yhteen, mistä kuulee usein valitusta.
Ja hei, eikös päärynämuoto ollut jotenkin terveellisempi kuin omppuvartalo? Vatsa minulla on ollut aina ihan mukavan litteä ja siihen en ole koskaan ollut tyytymätön. Mutta tuo päärynäbody on ihan verenperintöä. Äidillä on sellainen ja siskoilla on sellaiset. Pikkusisko onnistui lapsena ja nuorena uintiharrastuksella kasvattamaan itselleen niin lihaisat reisipatit, että jalat näyttävät oikein sopusuhtaisilta ja atleettisilta vielä vuosia uintiharrastuksen lopettamisen jälkeenkin. Yritin etsiä sopivaa kuvaakin tästä omasta päärynävartalostani, mutta en ole sattuneesta syystä hirveästi kuvaillut itseäni siitä kulmasta :D.
Tällaisia ajatuksia on pyörinyt päässä viime aikoina. Lähden nyt viikonlopuksi Tukholmaan ja pakkasin juoksukamatkin mukaan siltä varalta, että muut nukkuvat sunnuntaiaamuna pitkään. Ei tarvitse sitten katsella hotellin kattoa aamuviidestä lähtien, kun sisäinen kello herättää..
Yleisen kauneusihanteen mukaan naisella nimeomaan on leveä lantio. Siitä et voi narista! :D Itse näytän edestä ja takaa pojalta, mutta pakko liikkua aina sivuttain niin näkyy että on pakarassa naisellista rasvaa vaikka lantio on kuin suora jatkumo mahasta. :p Oikesti olen opetellut tykkäämään omasta liikuntaan sopivasta muodostani, mutta kyllä tykkään katsoa muilla esteettisesti kivaa rakennetta.
VastaaPoistaKun katsoo vaikka jotain missien lanteita, niin joo: on kauniisti kaartuva, mutta sillain tasaisesti. Minulta ikään kuin puuttuu jotain tuosta pakaroiden ja lanteiden välistä ja sit yhtäkkiä ulkonee ja törröttää. Ja vielä epäsymmetrisesti. Itse tykkään enemmän sellaisesta poikamaisen kapeasta lantiosta, ja sellaiselle löytäisin paljon kivoja vaatteita..
VastaaPoistaMutta ei tämä ilman kirurgiaa tästä muuttuisi, joten turhaan märisen. Huomasin joidenkin fitness-kisaajien "kärsivän" samasta ongelmasta ihan kisakunnossakin, eikä tuntunut olevan heille mikään issue, joten kyllä minäkin tämän kanssa pärjään.
Mielenkiintoista. Sait mut pohtimaan asiaa oman blogin puolellakin!
VastaaPoistaJep, kommentoin sinne!
PoistaJäin muuten vielä miettimään tuota ulkonäköaihetta vähän laajemminkin. Minun treeniblogissani ei ole muuta ulkonäköasiaa kuin painoluokkiin pääsemiseen liittyvää havainnointia lihomisesta, laihtumisesta tai turvotuksesta. Olen enemmän tai vähemmän hylje, mutta se on aina väliaikaista. Olen silti hyvin pinnallinen ihminen ja tykkään katsella lihaksia ja muuten kauniita ja ryhdikkäitä ihmisiä ja peilaan itseäni myös. Mutta nämä asiat ovat irrallaan treenistä. Tykkään esim. hauiksista, mutta omiani en treenaa ollenkaan, koska ihan riittävästi aktivoituvat ja kiristyvät jo käsivedoissa. Mitään harjoitusta en tee ulkonäön vuoksi, en mitään, vaikka ulkonäkö on toki mieleinen bonus. Minua kiinnostaa treenissä painot ja toistot, matkat ja ajat, lihasten palautuminen ja rasittuminen.
VastaaPoistaNuorena tyttönä olen treenannut salilla ulkonäkötavoitteiden vuoksi. Olin kai silloin ihan tyytyväinen itseeni, mutta toisaalta silloin olin paremman näköinenkin, kuten nuoret tytöt nyt yleensä ovatkin. Nyt minussa on piirteitä, jotka hiukan harmittavat. Vanhuuttani olen lihonut ja löystynyt, mutta toisaalta minulla ei ole koskaan ollut näin isoja epäkkäitä ja latseja. Veikkaan silti, että jos nykyisin treenaisin ulkonäön vuoksi, olisin ihan yhtä löysä ja sen lisäksi harmittelisin enemmän omaa ulkonäköäni. Nyt jos treeni alkaisi kulkea hyvin, olisin valmis lihomaan yli 10-15 kiloa ja menisin seuraavan painoluokkaan. Vaikka olisinkin läski, mutta voiman kehittyminen kuittaisi mennen tullen rupsahtaneen ulkonäön aiheuttaman harmin.
Sitä kun ei saisi olla liian tuloskeskeinen, vaan pitäisi nauttia liikunnasta, niin onpahan tuloksien seuraamisessa hyväkin puoli, siis se, että vie painoa ulkonäkömietteiltä.
Minun provosoiva pääajatukseni on se, että voimailija on onnellisempi kuin fitness-kuntoilija. Ainoa vaan, että omat treenit on menneet päin vittua vuoden verran. Mutta SILLOIN kun kehityin, muistan miten hienoa se oli. Nyt vaan sitten taanun lipuessani kohti eläkeikää. Mutta jos tästä vielä nousisin hetkeksi. Tai ainakin kun tarpeeksi taantuu, on joka askel kohti entistä tasoa kehittymistä sekin? Ja kun käy kisoissa, niin onhan niitä sitten ikäluokkia, että sikäli säiltyy realistisia "kehittymistavoitteita".
Ja ulkonäön kehittäminen se vasta hävitty peli onkin. Ei kolmekymppinen tule enää parikymppiseksi. :p
No mulla on kyllä treenin aikana tuota ihan samaa, että kiinnostaa nimenomaan noi mitattavat arvot enkä ajattele treenatessa, että nyt perse pyöreämmäksi tai olkapäät isommaksi. Huomasin sen viime vuonna, että en kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaikka rasvat tippuivat toivotusti. Leukojen vetämisessä onnistuminen ja maastavedossa kehittyminen saivat enemmän iloa ja kipinää minussa aikaan.
PoistaOlen näitä mietiskellyt tässä varmaan koko ajan, ajatukset pyörii ympyrää päässä. Ajattelen, että olen ehkä vähän liian pieni ja lihasmassaa saisi olla enemmänkin, ihan tervettä vanhuutta ajatellen. Näen väsähtäneitä ja heiveröisiä mummuja kotikadulla, ja oma toive on tietysti olla kasikymppisenäkin teräsmummo, jolla on hyvä lihaskunto ja kestävyys.
Samaan aikaan kuitenkin on vaikea suhtautua siihen, että kroppa kasvaa. Kun entiset vaatteet eivät mahdu enää päälle ja uusia on tuskallisen ärsyttävää ostaa. Pääkoppa ei pysy perässä siinä, että massaa tulee lisää. Välillä nappaan jonkun selfien ja katson kauhistuneena, mikä hintelä rimppakinttu olen ja seuraavassa hetkessä on jo plösö olo. Ja sitten kun taas olen käytännössä ollut samankokoinen koko aikuisikäni, se oma koko on jo niin tiukka osa identiteettiä, että tässä joutuu henkisesti tekemään töitä sen kanssa, että hyväksyy kasvamisensa.
Mutta siltikään en treenaa ulkonäön vuoksi, rehellisesti sanottuna en jaksa. Se ei riitä motivaatioksi. Kuitenkaan en voi siirtyä voimatreenaamiseenkaan, koska olen tällainen hajoileva maanantaikappale. Se vaatisi taas liikaa kehonhuoltoa (voiko sitä olla liikaa?) ja treenit olisivat temmoltaan sellaisia, etteivät nekään oikein jaksa innostaa. Pysyn tällaisena tylsänä terveysliikkujana vaan.
Saikohan tästä kukaan mitään selvää.
Mulle oli kyllä iso kriisi kun lihottuani 51 kilosta 53-kiloiseksi yritin laihduttaa neljäkasiin, mutta laihtumisen sijaan lihoin vain. Sitten sopeuduin kuitenkin, ja nyt ajattelen itseäni noin 55-kiloisena, ja jos vedän itseni viiskolmoseen, koen olevani ihan kuivan kesän orava. En varmaan ikinä tule pääsemään neljäkasiin. Toisaalta jos pääsisin, en kuitenkaan jaksaisi nostaa mitään, että sikäli sama. Neljäkasin tulokset näyttää niin pieniltä, mutta totuus on toista. Sinne ei niin vain mennä voimatasot säilyttäen.
PoistaMutta joo. Ensin tosiaan hätäännyin, kun mahassa olikin jotain makkaraa, eikä palikat paistaneet. Nyt jo ajattelen innoissani, että sitten kun nostan kuusysissä ja olen sairaan vahva ja en enää näytä pikkurimpulalta. Kuitenkin vain treenailen ja yritän sitten sopeutua siihen, miltä treenauksen tulos näyttää.En tasitele sitä vastaan, joten en voi ulkonäköasioissa epäonnistuakaan.
Ennen voimailua hölkkäsin hetken. Sekin oli kivaa, kun oli sykemittari ja kello ja selvä kehittymistä. Kun lopetan voimailun, alan taas juosta. Isoissa juoksutapahtumissa joku on aina hitaampi ja joku nopeampi. Ei siis samanlaisia paineita kuin painonnostossa, jossa on tyyliin kolme kilpailijaa kisassa, ja olet niistä se viimeinen.
Joo, kun pienessä kropassa ne muutoksetkin on aika isoja. Jos olisi 90-kiloinen, niin joku kaks kiloa sinne tänne ei näkyisi tai tuntuisi missään. Sitten kun on tässä viidenkympin sarjassa, niin se pari kolme kiloakin tuntuu jo vaatteissa, vaikka en edes käytä mitään turhan tiukkoja.
PoistaViime kesänä paino kävi alimmillaan jo 48 kilon puolella, vaikka kiristely päättyikin johonkin 49 kiloon. Nyt kävin tänä aamuna puntarissa ja painoa on 54 kiloa. Viisi kiloa vuodessa on aika paljon. Toki lähtötasona oli se menkkansa kadottanut rimpula, jollaiseksi en edes halua enää, eli sekä rasvaa että lihasta saikin tulla kyllä lisää. Mutta siis kaiken kaikkiaan kropan kokomuutokseen tässä yritän sopeutua ja löytää sieltä kaapista jotain päällepantavaa.