Syksyn pikakelaus

Parin kuukauden blogitauko ei ollut harkittu, mutta en ottanut siitä mitään paineitakaan. Kun en kerran juuri treenannut, niin ei treeniblogiin ollut mitään kerrottavaa. Olen toki kirjoitellut tänne muitakin asioita kuin treeneihin liittyviä, mutta ei ole ollut tarkoitus, että niistä tulisi pääsisältöä.

Kulunut syksy ja loppuvuosi on jatkanut 2014 syksyllä alkaneita surullisia tunnelmia. Nanna-kissamme jouduttiin nukuttamaan pois 9.12.; se oli myös Luton kuoleman vuosipäivä. Nannan syöminen oli ollut pidemmän aikaa huonoa, ja huomasin, että sen kuivuminen alkoi kiihtyä. Syksyn mittaan nesteytettiin sitä 2-3 kertaa viikossa, mutta marras-joulukuun vaihteessa sitä piti nesteyttää joka päivä, että siitä olisi apua. Nesteyttämisen avulla kissa siis söi itse, kävi hiekkalaatikolla normaalisti, oleskeli meidän seurassa ja hakeutui syliin; oli normaali oma itsensä. Kun se kuivui, se alkoi oksennella, oli huonovointinen, ei halunnut syödä, hakeutui piilopaikkoihinsa. Nestevajauksessa on paljon samoja oireita kuin krapulassa, lääkäri sanoi. Kiihtyvästä kuivumisesta arvelin, että munuaiset alkavat olla jo aivan finaalissa, ja otin lääkäriin yhteyttä. Toki olisin voinut nesteyttää sitä joka päivä, jos siitä olisi hyötyä, mutta eiväthän ne munuaiset loputtomiin toimi senkään avulla. Tutkimuksissa ilmeni, että Nannalla oli haimassa kasvain, joten se yksistään jo riitti aiheuttamaan heikon ruokahalun. Viimeiselle matkalle mentiin autolla, Nanna minun sylissäni, hyvinkin valppaana ja kiinnostuneena valojen ja varjojen liikkeestä. Oli sillä jo ikää (ainakin) 17 vuotta, mutta silti en pitänyt sitä mitenkään ikäloppuna, kun kissoissa tuo vanheneminen ei samalla tavalla näy kuin koirissa. Ja on paljon kissoja, jotka elävät lähelle kahtakymppiä tai päällekin.

Siskokset yhdessä vuonna 2004, kumpikin vielä soman pyöreä ja elämänsä kunnossa.
(Vasemmalla Nekku, oikealla Nanna)

Nyt meillä on siis vain Kaapo-koira ja Viiru-kissa. Tällaista kokoonpanoa ei ole koskaan ollutkaan. On ollut yksi koira, sitten oli koira ja kaksi kissaa, koira ja kolme kissaa, kaksi koiraa ja kolme kissaa, koira ja neljä kissaa jne. Parhaimmillaan tässä talossa vilisti kolme koiraa (joista yksikään ei virallisesti omani) ja neljä kissaa. Silloin onneksi kukaan ei vaatinut erityisiä hoitotoimenpiteitä tai ylimääräistä huolenpitoa. Nyt kun on muutaman kissan ja yhden koiran saattohoidon käynyt läpi, niin tuntuu oikein sopivalta omalle kantokyvylle tämä nykyinen määrä. Joitakin sana “saattohoito” kavahduttaa, kun puhutaan lemmikeistä. Että eikö voisi jo päästää irti ja kun se kuolee kohta kumminkin. Itse olen kuitenkin kokenut, että sen oikean hetken kyllä tietää. Saattohoito voi olla itselle raastavaa aika ajoin, mutta se on myös samalla surutyötä. Ja niin kauan kuin hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja, minun ei tarvitse kiirehtiä eutanasiapäätöstä vain siksi, että en itse kestä. Olen onnellinen hyvistä päivistä ja teen kaikkeni helpottaakseni huonoja. On kuitenkin hyvä, että on joku - ehkä vähän ulkopuolinenkin - jonka kanssa jutella asiasta; jolta saa sitten vähän perspektiiviä. En usko olevani tilanteelle sokeutumisen yläpuolella ja siksi on tarpeellista, että on luottolääkärit, lemmikillisiä ystäviä ja sisaruksia, jotka osaavat ottaa kantaa asiaan hienotunteisesti mutta kuitenkin realistisesti.

Luin taannoin artikkelin naisesta, joka oli lapsena menettänyt veljensä ja vanhempansa tsunamissa 2004. Artikkelista opin käsitteen resilientistä ihmistyypistä, joka selviää vastoinkäymisistä tavanomaista paremmin. Pystyin hyvin samaistumaan tuohon ja olin jotenkin iloinen, että tälle on oma terminsä. Suren voimakkaasti, mutta en menetä toimintakykyäni, vaan ponnistelen pysyäkseni pinnalla. Ok, en ole menettänyt koko perhettäni, enkä vertaakaan nyt vanhenevien lemmikkien nopeatahtistakaan menettämistä siihen. Mutta esimerkiksi työelämässä kun on ollut vaativia haasteita ja rankkojakin muutoksia, olen huomannut, että selviän niistä ympärilläolevia nopeammin, ja ryhdyn aika pian laatimaan uusia suunnitelmia ja “selviämisstrategioita”. Vaikka koen olevani herkkä ja reagoin kyynelehtimällä niin onnellisille kuin surullisillekin uutisille, niin käsittelen ne kuitenkin melko nopeasti mielessäni.

Esimerkiksi tämän syksyn maahanmuuttokeskustelussa ärsyttää eniten sen paikallaan vellominen, ja samojen kliseiden ja argumenttien toistelu uudestaan ja uudestaan. Inspiroidun valtavasti ihmisistä, jotka tarttuvat toimeen ja yrittävät sopeutua ja sopeuttaa rakentavasti uuteen tilanteeseen; järjestävät turvapaikanhakijoille aktiviteettia, perehdytystä jne. Sen sijaan, että vaan itketään ja päivitellään somessa kuinka kamalaa ja turvatonta nyt on ja maailma/Suomi/tms kulkee kohti tuhoaan.

Sen verran suru ja stressi kuitenkin vaikuttaa toimintakykyyn, että salitreenit eivät ole koko syksynä oikeastaan maistuneet. Tai voiko siitä syyttää surua? Ei ihan kokonaan, vaikka on sillä suuri osa. Surutyön ollessa jatkuvasti päällä ei löydy tästä kropasta sitä energiaa ja positiivista puhtia, joka painojen nosteluun vaaditaan. Salilla olen käynyt koko tänä vuonna Heiaheian mukaan vain 44 kertaa. Alle kerran viikossa siis. Jotain kotijumppaa olen kyllä tehnyt sitten välillä vähän lisäksi. Tänä vuonna  jaksamiseen on vaikuttanut merkittävästi myös Kaapo, jonka kanssa lenkkeilyn määrä ja intensiteetti on kohonnut aika paljon aiemmista vuosista. Muita koiriani olen halutessani pystynyt pitämään paljon vapaana esimerkiksi niityillä ja pelloilla, ja oma liikkumiseni on ollut sitten kevyttä höntsäilyä siinä sivussa. Kaapon kanssa olen nyt joutunut itsekin laittamaan tassua toisen eteen sen kolme tuntia päivässä, joten siinä on paukut salitreeniin olleet aika tiukassa. Oma kroppakin on joutunut uudenlaisen haasteen eteen, kun aika ajoin on lonkankoukistaja jumissa, joku varvas hiertynyt/tulehtunut, etureisi kramppaa, pohje kipeytyy jne. Ei mitään sellaista, mistä ei selviäisi, mutta kekseliäisyyttä, kehonhuoltoa ja välillä vähän fysioterapiaakin on tarvittu.

Joten juokseminen on tänä syksynä syrjäyttänyt salitreenit. Sitä samaa tasavauhtista juoksulenkkiä on tullut tahkottua yhtenä sun toisenakin aamuna. Marraskuussa kävin muutaman kerran salilla, ja joka kerta ajattelin, että pääsisinpä tänne useammin. Laitoin kellon soimaan aamulla 4.30, että ehtisin lääkitä Nannan, ruokkia kissat, lähteä lenkille Kaapon kanssa ja pääsisin salille kuuden aikaan, jotta ehtisin ajoissa töihin. Työmatkaan minulla menee nopeimmillaan noin 40 minuuttia, yleensä 45-50 minuuttia. Kun kello sitten aamulla soi, ulkoa kuului sateen ropina tai myrskytuuli ja uni painoi silmää, laitoin tunnilla eteenpäin ja skippasin salin. Ei siihen muuta tarvittu. Iltaisin kuitenkin nukahdin siinä 20-21 välillä, eli periaatteessa yöunet olisivat riittäneet. Mutta jokin puhti vain puuttui, sillä vielä viime vuonna noin aikaisin herääminen ei tuottanut lainkaan samanlaisia vaikeuksia. Ja sitten kun salitreenit vain alkoivat jäädä pois, aloin sopia töissä aamulle palavereja ja tapaamisia, joten en enää niidenkään vuoksi olisi ehtinyt salille.

Ensi viikolla jään lomalle hetkeksi aikaa ja aloitan taas treenit tauon jälkeen. Yritän löytää sen sopivan balanssin Kaapon kanssa lenkkeilyn ja salitreenien välille. Fillaria olen välillä jo hyödyntänytkin, joten se on ainakin yksi vaihtoehto salipäivien aamulenkeiksi. Tunnin kevyt pyöräily tasamaalla väsyttää aika paljon vähemmän kuin juoksu- tai kävelylenkki.

Voisi olla keväiseltä parvekkeelta, mutta on ihan tapaninpäivänä 2015 räpäsäisty kuva..

Makeaa syksyä

Antibiootit tepsivät ja varvas parantui. On se omituisen punainen kyllä edelleen, mutta ei turvonnut eikä kipeä. En kyllä tiedä, mitä tekisin näiden räpylöideni kanssa. Muutamana edellisenä talvena käyttämäni Haglöfsin ulkoilukengät (kahdet eri, mutta samaa mallia) eivät tunnu vasemmassa jalassa enää yhtään hyviltä. Tuntuu kuin vasen jalka olisi puolen vuoden aikana kasvanut leveyttä, ja ne puristavat juuri siitä varpaan kohdalta. Nyt painelen koiran kanssa juoksulenkkareissa koko ajan, ja ne ovat vähän viileät jo joinain aamuina.

Tässä iässä(?) vamma seuraa toistaan. Olen käynyt nyt vähän enemmän juoksemassa, kun salilla käynti ei maistu, ja on ollut aikaisia aamuja töissä. Kaapon kanssa ollaan juostu aamuisin 9,5-10 km:n lenkki tuonne pitäjän kirkonkylälle. On muuten näkynyt ihan hurjasti supikoiria viime aikoina. Ne ovat hauskan näköisiä, kun yhtäkkiä jostain hämärästä puskasta tuijottaa valkoinen maski ja katoaa äkkiä, kun tajuaa tulleensa huomatuksi. Samanaikaisesti sen kaveri jolkotteli tietä pitkin vastaan ja pujahti sinne samaan puskaan. Yksi lähti uimaan Vantaanjokeen, kun ei muutakaan keksinyt. Kaapo tietysti aivan pöhkönä tempoilee niiden perään, kurnuttaa ja lopulta kimakka ajohaukku alkaa. Pahin oli ehkä tilanne, kun Kaapo ryntäsi hihnan mitalla johonkin ryteikköön, jossa supi veteli juuri aamiaistaan, ja kiukkuisena alkoi murista ja sähistä Kaapolle. Sain koiran onneksi käskytettyä pois sieltä ja aika vikkelästi jatkettiin matkaa.

Yhtenä aamuna pari viikkoa sitten juostessa mietin, että onpa ihanaa, kun mihinkään ei satu ja juoksu kulkee. Oikein nautiskelin siitä tunteesta, ja tuntui siltä, että leijailen kaksi senttiä maanpinnan yläpuolella. Ehkä kaksi minuuttia sen ajatuksen jälkeen alkoi pohjetta kirrata ihan kunnolla. Oltiin jo lähellä kotia ja pystyin osittain kävelemään ja jonkun verran hölkkäämään loppumatkan kotiin. Pari päivää sitä katselin ja yritin itse aukoa, mutta lopulta varasin ajan Auralle (Hgin urheiluhieronta) ja saatiin pohje kertakäynnillä kuntoon. Se oli todennäköisesti jumiutunut siitä, kun tulehtuneen varpaan vuoksi onnuin jonkun aikaa sitä jalkaa. Huomasin silloin jo kävellessä, että akillesjänteen ja pohkeen alueilla oli pientä oireilua siitä ontumisesta.

Tällä hetkellä on ihan perusjumitukset päällä; tuo oikea lonkanseutu on kestojumissa. Sitäkin Aura aukoi, mutta ongelma on ilmeisesti jossain askelluksessani, ja olen jo luovuttanut. En noilla fyssarin harjoituksilla saa sitä ikinä muutettua, ja jos se venyttelyllä ja hieronnalla pysyy sellaisessa kunnossa, että voin juosta, niin olkoon. Ja kuten taisin jo joskus aiemmin mainita, niin keskimmäisen pakaralihaksen vahvistaminen on vähentänyt pakaran hermopuristusoireita niin paljon, että sitä on enää todella harvakseltaan. Lähinnä silloin, jos olen juossut useampana päivänä peräkkäin, ja venyttely on jäänyt tekemättä.

Mutta niin, juoksu kulkee enimmäkseen ihan kivasti, vaikka samaa lenkkiä aina mennäänkin. En enää jaksa ottaa paineita siitä, että olisi vaihtelevia lenkkejä. En kuitenkaan treenaa mihinkään kilpailuun tms., vaan juoksen lähinnä lyödäkseni kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Saan lenkkeilytettyä koiran samalla kun kuntoilen. (Kylläpä sana kuntoilla kuulostaa vanhanaikaiselta. "Woimistelu ja ruumiin wetreäksi tegemine".) Ja nautin siitä, kun koira nauttii juoksemisesta. Se pöhisee ja piippailee, kun laitan juoksukamoja päälle. Viimeistään, kun vyötän juoksuvyön päälleni, se on jo aivan maantiekiitäjänä paikoillaan; savu nousee koivista.

Töissä on ollut ikävä flunssa-aalto, ja vaikka jynssäsin käsiä huolella, vedin vitamiinit ja probiootit nassuun, ja söin kasviksia kilokaupalla joka päivä, niin viimein se pöpö minuunkin iski. Keskiviikkona vielä olin töissä, kun vasta vähän aivastutti, mutta torstaiksi jäin lepäämään. Vilutti fleecepusakka päällä kahden täkin alla ja pää oli aivan tukossa. Mutta sitten kun yhden päivän heti alkuun lepäsin, niin perjantaina jaksoin hyvin mennä töihin. Tällä hetkellä on vain nuhaa ja pientä köhää. Sellainen olo, että ei voi urheilla, mutta muu normaalielämä kyllä onnistuu. Onneksi flunssa tuli nyt, kun seuraavat viikot ovat aika hektisiä.

Aloitan työn ohella johtamisen erikoisammattitutkinnon (JET) suorittamisen, ja ensi viikolla pitäisi olla iskussa sitä varten. Tutkinto kestää kaksi vuotta ja enimmäkseen opiskelen työajalla. Vuosia sitten kun olin vielä asiantuntijatehtävissä, en suurin surminkaan halunnut esimieshommiin. Ja vaikka nytkin päivät ovat ajoittain raskaita ison tiimin kanssa, niin kyllä tämä tällä hetkellä vielä tuntuu omalta jutulta, ja haluan kehittyä ja oppia lisää. Ihmisten (oman ja muiden) käyttäytymisen ymmärtäminen, ja etenkin viestinnän ja kommunikaation kehittäminen on tässä vuosien aikana osoittautunutkin yllättävän mielenkiintoiseksi. Toisaalta sitten taas vastapainoksi kaipaan ihan kunnolla koneiden kanssa nyhräämistä. Ettei tarvitse ymmärtää kuin pelkkää kylmää dataa vaan. Onneksi(?) saan excelöidä ihan riittävästi ja mietin jopa, jos pyytäisin miestä opettamaan mulle jotain pieniä koodausjuttuja.

Salikärpästä odottelen, olen viimeksi käynyt 4.10. sunnuntaiaamuna Ryhdillä treenaamassa, joten huomenna tulee jo kolme viikkoa salitonta elämää. Tuntuu pidemmältä. Ajatuskin salille menemisestä on jotenkin kaukainen. Mutta kyllä se kipinä sieltä taas tulee, pakottamattakin toivottavasti. Yleensä flunssan jälkeen tulee sellainen “uuteen nousuun” -fiilis, ehkä nytkin. Ja kun juokseminen on nyt kuitenkin sujunut niin mukavasti, niin ei haittaa. Salilla en ole enää aikoihin käynyt mitenkään lihaksenkasvatusmielessä. Vähän harteikkuutta kaipaisin edelleen, etten olisi niin henkarimallinen, mutta enpä enempää oikeastaan massaa kaipaa. Kun olen koko aikuisikäni ollut niin kirppu, olen jo tottunut elämään tällaisena. Jos sitä lihasta tulisi ilman suuria ponnisteluita, niin fine. Salitreenistä haluan kuitenkin pitää kiinni ihan sen vuoksi, että se auttaa näihin jumituksiin. Nyt kun on useampi saliton viikko takana, niin niska-hartiaseutu rasittuu töissä ihan eri tavalla, ja alkaa jumittaa.

Loppuun lemmikeistä sen verran, että meidän 17-vuotias Nanna-kissan vointi on kesän ja syksyn aikana hiipunut. Se on monta vuotta jo sairastanut munuaisten vajaatoimintaa, ja nyt viime käynnillä lokakuun alussa krea oli pompannut aika korkealle. Ollaan nyt tällä viikolla aloitettu sille nahanalaiset nesteytykset. Ollin vielä eläessä kokeilin Nannalle pari kertaa, mutta se oli niin äkäinen, että ei viitsitty stressata sitä enää. Nyt kuitenkin se alkoi kuivua niin pahasti, että käytin sen kerran klinikalla nesteytettävänä ja kun se vointi niin dramaattisesti siitä koheni, päätin, että sen on vain nyt onnistuttava myös kotioloissa. Ja niinhän se onnistui. Ei se enää tappele vastaan. Pari maukua protestina, mutta muuten se pötköttelee ja jaksaa odottaa, että toimenpide on ohi. Huomasin, että virtauksen kannattaa olla hidas. Heti kun nopeutin sitä, niin Nanna hermostui.

Nanna 💕 #calicocat #polydactylcat #sixtoedcat #seniorcat #sweetseventeen

A photo posted by @ms_eikku on Oct 18, 2015 at 2:45am PDT

Mielenkiintoista, että Yhdysvalloissa kissojen nahanalainen nesteytys kotioloissa on aika yleistä, mutta Suomessa sitä ei juurikaan edes ehdoteta asiakkaille. Onneksi meidän kissojen lääkäri Teija on kiertänyt maailmaa, ja ollut mm. Espanjassa ja Texasissa töissä, ja tuo sieltä hyviä oppeja tännekin. Jos satut olemaan Helsingissä päin 17.11., niin Teija luennoi Helsingin kissakahvilassa vanhoista kissoista. Lisää tietoa Animagi Felinan FB-sivuilta. Menisin itse, jos en olisi silloin työmatkalla.

Viime aikoina on tullut kuvattua lähinnä herkkuja. On niitä kyllä syötykin, eipä sen puoleen. Mutta jotenkin sen normaalin ruoan kuvaaminen on jäänyt, kun syö viikon putkeen kaalilaatikkoa tai makaronilaatikkoa.. Ne ovat vielä niin epämääräisen mössön näköisiä lautasella, että ei jaksa vaivautua kuvaamaan. Joten tässä hieman herkkukuvia, instassa nämä taitaa olla jo nähtykin.

Sushia Hulluilla päivillä

Raakakakkua miehen äidin luona Kouvolassa

Kansallinen korvapuustipäivä (on meillä aika usein..)

Minttusuklaabrownieita (ohje Vegeherkut-kirjasta)

Äkäinen varvas ja viikon kolme treeniä

Kävin Kaapon kanssa keskiviikkona juoksemassa, perjantaina kävelin sen kanssa kahden tunnin lenkin töiden jälkeen ja eilenkin askelia kertyi lenkkeilystä ja kaupungilla palloilusta yli 30 000. Varvas suuttui ja turposi taas järkyttäväksi palloksi. Kävin sitten hakemassa apteekista sen ab-kuurin ja aloitin eilen illalla. Yölläkin heräsin kipuun vielä, vaikka olin pari tuntia aiemmin ottanut 800 mg ibuprofeenia. Hauduttelin sitä hetken kylmäpussilla ja laitoin pumpulia varpaiden väliin. Nyt se on rauhoittumaan päin.

Tämän päivän aamulenkki tehtiin fillarilla. Se on hullun hommaa, mutta tänään ajoitus oli täydellinen. Lähdettiin siten, että aurinko oli juuri noussut ja rusakot alkoivat olla jo siirtyneet aamu-unille. Mutta kuitenkin siten, että muita lenkkeilijöitä ei vielä ollut, ja sain ajella keskeytyksettä. Jos tulee muita vastaan, niin yleensä hyppään pois pyörän selästä ja talutan, kun ei voi koskaan olla varma, mitä tuo koira saa yhtäkkiä päähänsä; mennä haistelemaan tms. Ja etenkin, jos on muita koiria, niin ohittaminen on astetta jännempää.

Kaapo ei onneksi ole mikään remmirähjä, enää. Tammikuussa meille tullessaan se hyppi ja pomppi kuin kenguru, ja piti hirveää mekkalaa muita koiria nähdessään. Mutta se ei ollut oikeastaan koskaan sellaista aggressiivista vaan enemmänkin hirveää intoa mennä tapaamaan kaikkia. Ja onneksi se on niin ahne, niin makupaloilla koulutin sen aika pian pois siitä tavasta. Nykyisin ohitukset menevät 97%:sti nätisti. Jos vastaantuleva koira aloittaa rähinän, niin joissain tapauksissa Kaapo siihen myös vastaa, mutta ei aina silloinkaan.

Ikkunaprinssi

Löysin muuten hyvän koiranulkoiluttajan lähempää kuin arvasinkaan! Tutustuin koirapuistossa keväällä erääseen noin kuusikymppiseen naiseen ja juteltiin juoksemisesta. Hän harrastaa maratonjuoksua ja hänellä itsellään on kolmevuotias vilkas paimenkoira. Puhuin hänelle vaan, että olen laittanut ilmoituksen, ja että ensimmäinen ehdokas teki heti oharit. Hän suoraan tarjoutui, että hänpä voisi käyttää. Hän asuu ja on tässä lähellä töissä, ja voisi kuulemma työmatkalla kotiin tullessaan käydä viemässä Kaapon pissalle. Antoi puhelinnumeronsa ja sitä sitten jäin miettimään, kunnes taas hän tuli lenkillä vastaan ja kehotti ottamaan yhteyttä, ja totesi ettei se olisi hänelle mikään vaiva. Nyt hän on parin viikon ajan käynyt täällä, ja tulevat Kaapon kanssa hyvin juttuun. Ihanaa tulla töistä kotiin, kun tietää, että koiralla ei ole rakko pullistelemassa.

Tosiaan tiistaina tein koko kropan salitreenin ja keskiviikkona kävin juoksemassa. Torstaina oli välipäivä ja perjantaina taas tein uudelleen (noin) koko kropan treenin. Vähän erilaisen taas tällä kertaa, kun päätin, että teenpä lähes koko treenin salin alakerrassa laitteilla.

Alkuun tein yläkerrassa askelkyykkyä smithissä, ja sen jälkeen:

- loitontajat laitteessa
- pulldown eli ylätalja laitteessa
- rintaprässi
- vaakasoutu laitteessa (ikään kuin alatalja siis)
- takareidet laitteessa
+ loppuun vipunostot käsipainoilla eteen ja sivulle -kombona

Vatsat (ja pohkeet, kuten aina) jäivät treenaamatta, enkä tehnyt erikseen liikkeitä ojentajille ja hauiksille, kun ne nyt saivat jonkun verran osumaa noissa selkä- ja rintaliikkeissäkin. Mutta oli kiva tehdä erilainen treeni. En kyllä jokaista treeniä jaksaisi laitteilla tehdä, mutta ihan virkistävää vaihtelua. Ja etenkin, kun yläkerran taljat ja muut harjoittelupaikat olivat vähän ruuhkaisia jostain syystä siihen aikaan perjantaiaamusta.

Eilen lauantaina liikuin sitten ihan sitä jokapäiväistä koiran ulkoilutusta (kolme tunnin lenkkiä tehtiin) ja kaupungilla käveltiin jonkun verran. Yhteensä 30 283 askelta FitBit laski, ja tänään mennään sitten hissukseen varpaan takia. Olin ajatellut tehdä kotona kahvakuulatreenin, mutta olen hieman aivastellut ja palelee. Olisiko syytä siis treenata vielä kun voi, vai antaa kropan levätä ja keskittyä kaikin voimin flunssan torjuntaan? Flunssakausi on nyt tällä viikolla alkanut täällä ihan kunnolla. Töistä oli muutama poissa ja autokoulun opettaja oli räkäinen kuin mikä (ällötti koskea rattiin..). Ei yhtään kiinnosta sairastua, yllätys.

Aamulla kävin ajamassa äidin työpaikalleen vankimielisairaalaan, jossa hänellä oli viimeinen työpäivä, ja tarvitsi kyytiä läksiäiskakkujen vuoksi. Isoveli lähti apukuskiksi, ja ajelin hänen autollaan siis. Oli kivaa, kun veli neuvoi ja antoi kuitenkin sopivasti itse tehdä ratkaisuja. Ja näki, että kyllä mulle uskaltaa autoa lainata. Pientä arpomista se vaihteiden käyttö edelleen on, mutta huomaa kyllä nyt, että kun saman viikon aikana ajaa useamman kerran ilman ongelmia, niin jännityskin pysyy kurissa.

Sain tällä viikolla viimein katkaistua päivittäisen herkuttelukierteen. Söin tosi siististi kaikki arkipäivät. Tehtiin lasagnea viime viikonloppuna taas iso seitsemän kilon vuoallinen. Meillä lasagneen tulee linssejä, ruskeita papuja, valkoisia isoja papuja ja tofua, niin siinä on hyvin erilaisia palkokasveja. Sitä söin sitten kaikki arkipäivät töissä. Eilen sitten varmaan tuon suuren kävelymäärän vuoksi oli vähän isompi ruokahalukin, niin söin lakuja pari kourallista. Eipä enempää tehnyt mieli ja fiksusti lopetin kun alkoi tökkiä. Mutta jos nyt taas edes jonkun aikaa saisi ylläpidettyä tätä, että ei tarvitse joka päivä siellä herkkulaatikolla käydä. Vaikka löydettiinkin Tokmannilta Apple Pie Cookies-keksejä, joita syötiin viimeksi joskus 10 vuotta sitten. Hassu etiäinen, sillä olin juuri pari viikkoa sitten haaveillut niistä ääneen, kun löysin Hong Kongista jotain vähän saman tyyppisiä, jotka eivät sitten kuitenkaan olleet yhtä hyviä, alkuunkaan. Sanoin miehelle, että nyt lakkaan etsimästä niiden keksien korvaajaa, kun ei kuitenkaan löydy. Ja melkein saman tien ne tupsahtivat nenän eteen :).

Ensi viikon evääksi on luvassa kaalilaatikkoa, jota tein nyt sunnuntai-iltana. Vasta tehtyäni laatikon googlasin muitakin ohjeita, ja joku oli laittanut vegaaniseen kaalilaatikkoon texmex-maustetta. Olisinpa itse tajunnut saman. Tuosta tuli kyllä oikein hyvää, mutta seuraavaan satsiin taidan kokeilla vähän mausteisempaa versiota.

Mukavaa syksyistä alkavaa viikkoa, olkoon se kuiva ja aurinkoinen :)!

A niin kuin antibioottikuuri?

Viettelen ansaittua vapaapäivää. Syyskuun alkupuolella tuli tehtyä töitä illat ja viikonloput, kun koulutin tiimilleni uutta tiiminvetäjää, ja muut hommat kasautuivat sinä aikana. Tänään otin ajotunnin vuoksi vapaapäivän ja muutenkin ihan vain breikkiä töistä. Jätin jopa työkoneen töihin, jotta en sortuisi edes vilkaisemaan sähköposteja.

Nykyisin autokouluissa on harjoitteluvaiheen alkupuolella (suositus noin kuukauden kuluttua kortin saamisesta) käytävä yksi "palauteajotunti", jossa käydään läpi inssiajon heikkoja lenkkejä. Sen lisäksi on yksi teoriatunti ja yksi ryhmä(pari)ajotunti. Teoriatunti tarkoitti käytännössä sitä, että juteltiin ryhmässä kokemuksiamme kuljettajina. Palauteajotunti ei eronnut varsinaisen autokoulun ajotunneista mitenkään. Saman verran tuli palautetta ajon aikana kuin silloinkin.. Tämän viikon perjantaina on sitten ryhmäajo, jolloin ajan toisen oppilaan kanssa siten, että toinen ajaa noin 40 minuuttia yhteen suuntaan ja toinen hieman eri reittiä saman verran takaisin. Ja sitten kuunnellaan opettajan palautteet.

Treenaaminen on edelleen vähän laiskanpuoleista. Osasyy siihen on jälleen tämä kroppa, joka yskii pikkuvikojaan kuin ruosteinen datsun. Toissaviikon lopulla käytin pari päivää suutarissa korjattavina olleita nilkkureita, ja ne hiersivät vasempaan pikkuvarpaaseen mojovan rakkulan. Se oli jo kesän jäljiltä entisestään jotenkin paksuuntunut, vanha hiertymä ei kai koskaan kunnolla parantunut, ja nyt tulehtui ihan kunnolla. En pystynyt kävelemään kunnolla ja menin lääkäriin. Lääkäri kun koski varpaaseen, niin vedet tulivat silmiin kun sattui niin s&%**nasti. Neuvoksi tuli vetää ibuprofeenia 800 mg kolmesti päivässä ja antiseptisiä jalkakylpyjä. Ja ab-kuuri (kefaleksiiniä), jos punoitus ei laske. Miehen kenkää lainasin muutaman päivän ajan, kun ei mikään oma mahtunut jalkaan :D.

No laskihan se punoitus, mutta varvas on edelleen kipeä. Ei siis mitenkään pahasti, pystyn kävelemään ja treenaamaankin suht normaalisti. Mutta ei se siis kunnossa ole. Puristaminen sattuu. Kaapo on pari kertaa survaissut tassullaan siihen päälle, ja näen tähtiä. Harkitsen edelleen ab-kuurin aloittamista. En ole syönyt antibiootteja vuosiin: edellinen kerta taitaa olla 2009 tammikuussa, kun jouduin ison dogon puremaksi. Luulisin. Hämärästi muistelen, että tähän väliinkin olisi ehkä joku kuuri määrätty, mutta en ole varma. Odottelen nyt vielä jokusen päivän kuitenkin.

Sitten toinen murheenkryyni: ranne. Kyllä, se hemmetin jännetuppitulehdus yrittää taas tulla. Mutta vasta yrittää. Erehdyin taluttelemaan koiraa taas nahkahihnalla, kun se on fleksin päässä niin epäluotettava (pelkää esimerkiksi takaa tulevia pyöräilijöitä). Yritin talutella enimmäkseen oikealla kädellä, mutta aina välillä toki vasurilla autoin, ja eihän tuo tyhmä ranne kestä mitään. Saliharjoittelu kiristää forkut entisestään, joten voin vaan kuvitella, että ranteen lihakset on yhtä haperoa jäykkää solukkoa vaan.

Joten viime viikolla kävin kahdesti salilla ja kerran juoksemassa. Juokseminen taas kipeytti varpaan niin, etten tiedä, koska uskallan seuraavan kerran kokeilla. Tämän viikon treenit on korkattu tänä aamuna salilla. Mulla ei ole tällä hetkellä mitää saliohjelmaa, mitä seuraisin orjallisesti. Näin harvoilla käymisillä olen yrittänyt nyt treenata kropan mahdollisimman monipuolisesti läpi. Ja koska inhoan melkein kaikkia fiksuja liikkeitä (penkki, mave, takakyykky), niin semmoiseksi vemputtamiseksihan se treeni on mennyt. Tänään tein prässiä, loitontajia, sumokyykkyä, ylätaljaa, penkkiä, pystypunnerrusta kässäreillä ja selän ojennusta. Eikös tuossa nyt suurinpiirtein kaikkia lihasryhmiä vähän rasitettu?

Joku nainen kysyi, saako tehdä prässissä mun kanssa vuorotellen ja yllätyin, että joku uskaltaa tulla kysymään sellaista. Yritin vastata oikein reippaasti ja iloisesti, että ilman muuta. Jotenkin oma tunne ei aina välity äänestä. Joskus olen kuunnellut omia puheluitani (töissä) ja niinä hetkinä, kun olen yrittänyt kuulostaa oikein iloiselta ja/tai ystävälliseltä, niin sävy muuttuu hyvin vähän siitä rutiinirussutuksesta. En halua ihmisten kuvittelevan, että olen mikään mörökölli. Mutta niin siis sitä vaan tehtiin prässiä vuorotellen ja ihan sutjakkaasti se kävi. Ei omat sarjatauot venyneet, vaikka vähän painoja venkslattiinkin.

Nyt lähden Kaapon kanssa nauttimaan aurinkoisesta syyspäivästä.

Autoilua ja syksyn alkua

Paljon on tapahtunut muutamassa viikossa, eikä postaamaankaan ole ehtinyt, kun olen ollut menossa koko ajan. Töissä, koiran kanssa ulkona, harjoittelemassa ajamista, töitä vähän kotonakin..

Koirapuistossa

Maanantaina 17.8. aamusta oli heti ajotunti klo 7:45 ja sen perään inssi. Katsastuskonttorilla on kolme tutkinnonvalvojaa, joista kahden ajettavana minä olin jo ollut. En osannut sanoa, kumpi niistä olisi ollut mieluisampi vaihtoehto. Toinen oli vähän erikoinen, ja toinen ei puhunut mitään koko ajon aikana. Niinpä olinkin sitten jollain tavalla helpottunut, kun sain sen kolmannen, jolla en vielä ollut. Hän oli tosi mukava ja leppoisa mies; ihan kuin joulupukki, mutta ruskealla parralla. Kerroin heti alkuun, että olen jo nyt aivan krampissa jännityksestä, mutta hän osasi kyllä jutustella hyvin rauhoittavaan tyyliin.

Heti konttorilta lähdettäessä olisi ollut hylsyn paikka, mutta ajoin niin rauhallisesti, että kävi tuuri. Käännyin vasemmalle ja vastaantulijakin kääntyi sinne, ja minulla oli väistämisvelvollisuus. Ajoin niin hiljaa risteykseen, että se näytti ikään kuin olisin tarkoituksella antanut vastaantulijalle tilaa, vaikka huomasin sen vasta sitten, kun se posotteli jo ohi. Sain tästä palautettakin lopussa, kun valvoja sanoi että tuuri kävi. Joku niuhompi valvoja olisi saattanut siinä jo painaa jarrua, että katsotko yhtään muita. Muuten ajo meni aika puhtaasti, mitä nyt parkittaessa unohdin vilkkua käyttää.

Olin niin onnellinen, kun valvoja sanoi että kyllä tämä on hyväksytty. Kiljaisin "ihanaa!!" ja vedet pyrkivät silmiin onnesta. Sain heti käyttööni paperisen väliaikaisen ajoluvan, ja varsinainen ajokortti tulikin postissa jo torstaina. Samana päivänä en päässyt ajelemaan vielä, mutta saman viikon tiistaina, keskiviikkona ja torstaina käytiin ottamassa vähän kilometrejä alle. Tiistaina ajeltiin tässä lähiympäristössä Koivukylässä ja Siltamäessä, käytiin tsekkaamassa Kaapon kanssa eri koirapuistoja. Se on vähän malttamaton autoilija ja yleensä vinkuu autossa, kun ajetaan hiljaa. Mutta minun kanssani se oli hiljaa. Varmaan kauhusta :D.

Keskiviikkona käytiin Keravalla tutuilla niityillä. Oli ihan pusertavan haikea olo, kun metsät ja niityt tuntuivat oikein ihmettelevän, missä Kuti on. Siellä se vietti elämänsä onnellisimmat hetket. Olisin ehkä halunnut ripotella sen tuhkatkin sinne jonnekin, mutta isä halusi ne kotipihaansa omenapuun juurelle yhdessä Luton tuhkien kanssa. On hirveän vaikea ajatella, miten erilaista elämä oli vielä vuosi sitten, kun kumpikin koheltaja oli vielä elossa. Nekun kuolemastakin tulee tässä kuussa jo vuosi. Nyt on ollut niin pitkään jo surua, että välillä pelkään tämän olevan pysyvää, eikä enää vaihe. Mietityttää, voiko sitä koskaan enää olla onnellinen.

Torstaina pari päivää inssin jälkeen ajelin elämäni kauheimmat kilometrit. Olin päättänyt ajaa siskon koiran eläinlääkäriin Helsinkiin. Iltapäiväruuhkassa. Oli vain sellainen olo, että jos en heti sinne mene, niin kynnys ajella Helsingissä kasvaa liian korkeaksi ajan kanssa. Jo Lahden moottoritieltä Vallilaan tultaessa alkoi paniikki iskeä. Paavalin kirkolla Janne sanoi, että bussi on lähdössä pysäkiltä eteeni, mutta jotenkin olin aivan sumussa ja matelin silti eteenpäin. Sillä seurauksella, että kopautin bussin kylkeen sivupeilillä. No, se oli onneksi vain kevyt kosketus, eikä tullut vahinkoja, mutta juuri riittävän karmea kokemus aloittelevalle kuskille. Olin säätänyt istuimeni aivan liian lähelle eteen ja kytkinjalka oli aivan krampissa ja väsynyt. Niinpä auto sammui varmaan jokaisissa liikennevaloissa. Pahimmillaan se sammui neljä kertaa. Itku kurkussa ajelin ja hoin Jannelle, että kohta pysähdytään ja hän saa tulla kuskiksi. Mutta en sitten kuitenkaan luovuttanut. En tajunnut sitä istuimen sijainnin merkitystä ennen kuin kotona, kun ehdin sitten pysähtyä ajattelemaan. Muistin yhden ajotunnin, jossa oli käynyt juuri samalla tavalla, ja opettajan kanssa kun säädettiin istuin oikein, niin kytkimen käyttöönkin löytyi oikea tuntuma.

On se ruudussa!

Takaisin päin tullessa posottelin vähän liian isolla vaihteella Kehältä Tikkurilan liittymään, ja siinä on mäki ja liikennevalot, joihin jäin. Siinä meni oikeasti neljät tai viidet liikennevalot, ennen kuin pääsin lähtemään! Takanani olevat autot onneksi pääsivät ohi toista kaistaa. Kiroilin ja taistelin, kunnes huomasin, että vaihde oli kakkosella. Oli ehkä maailman tyhmin olo, ja kiukuttelin Jannellekin, että miksei hän huomannut. Mutta toisaalta hyvä, ettei huomannut, koska nyt muistan sen lopun ikääni..

No, mutta se autoilusta. Tuon Helsingin keikan jälkeen olen kyllä pari kertaa ajellut pikkasen täällä Tikkurilan seudulla, mutta aivan kauhuissani olen kyllä siellä ratin takana edelleen. Ohessa tyylinäyte pysäköinnistäni tässä pari päivää sitten.. (olisin halunnut laittaa sen kunnolla ruutuun, mutta parkkipaikka oli tosi ruuhkainen, joten olisin vaan sotkenut enemmän).

Treenit ovat sujuneet aina alkuviikosta hyvin, ja loppuviikkoa kohden on tullut töissä kiire ja sen myötä väsymys. Nyt on pari viikkoa mennyt niin, että treenit ovat jääneet kolmeen kertaan viikossa; kaksi salia ja yksi kympin juoksulenkki Kaapon kanssa. Salilla kyllä treenit kulkevat ihan hyvin ja juoksukin on ollut nyt ihan vetreää. Olen salilla treenannut nyt ahkerasti keskimmäistä pakaralihasta loitontajalaitteessa, ja saanut sen mielestäni ihan kivasti vahvistumaan. Luultavasti sillä on ollut nyt vaikutusta siihen, että juostessakaan ei ala särkeä pakaraa. Juoksulenkkipäivinä kyllä istuminen on sitten hankalaa, ja töissä tulee venyteltyä pitkin päivää, ja työt hoituu seisten. Mutta näillä toimenpiteillä se hermopuristus pysyy melko lailla oireettomana ja hallinnassa.

Ennen treeniä pikainen selfie

Olen kyllä syönytkin aika paljon. Johan siinä ehti muutama viikko mennäkin oikein esimerkillisillä syömisillä. Nyt olen taas viimeisen viikon ajan syönyt irtokarkkeja, keksejä ja suklaata joka ilta. Homma lähti käyntiin viime viikonloppuna, kun tein töitä kotoa käsin. Työkoneestani oli kiintolevy napsahtanut rikki ja se jouduttiin laittamaan huoltoon. Sain tilalle sysipaskan varakoneen, ja ihan siihen vitutukseen söin karkkia töitä tehdessäni :D. Onneksi oma kone tuli takaisin huollettuna (huoltomiehen kysyessä onkohan omistajalla kissaa..) ja työntekokin sujuu nyt ilman sokeritrippiä.

Punssinapit eivät sitten ole minulle, yökkks.

Viime viikonloppuna matkattiin uudella kehäradalla Myyrmäkeen, jossa on vegaanista pizzaa myyvä Oikku-vaunu. Oli aivan älyttömän hyvää, ja saatetaanpa lähteä sinne huomenna uudestaan, jos ei sada. Kaapo oli mukana tietysti, ja sitä vähän pelotti kauempana jyrähdellyt ukkonen. Mamin sylissä oli turvassa <3.

Cashew-"juustoa", kapriksia, kesäkurpitsaa, valkosipulia. Nam!

Jannenkin loma loppui ja Kaapon yksinolo alkoi taas ahdistaa. Nyt ei ole enää Kutia pitämässä sille seuraa. Aina silloin tällöin haaveilen saksanpaimenkoiran pennusta, mutta täytyy nyt myöntää, että omat resurssit pennun kouluttamiseen eivät tällä hetkellä riitä. Ja rodun terveystilannekin mietityttää. Ja yleensäkin rotukoiran ottaminen, kun rescueita on niin paljon. Ilmoitin dagikseen, että Kaapo käy nyt kerran viikossa päivähoidossa. Torstaina se oli siellä ensimmäistä päivää sitten kesälomien ja oli kyllä aivan raatoväsynyt, kun hain sen. Oli kuulemma leikkinyt ihan hulluna koko päivän.

Duuniselfie

Duuniselfie jonain toisena päivänä.
Kyllä mä välillä töitäkin teen.

Laitoin myös Facen eläinhoitoryhmään ilmoituksen, jossa etsin ulkoiluttajaa, joka pääsisi työpäivien aikana käyttämään Kaapoa ulkona, korvausta vastaan tietysti. Ei tarvitsisi tehdä mitään pitkää lenkkiä, mutta sellainen lyhyt pissatus edes. Yksi opiskelijatyttö sieltä ilmoittautui, mutta teki jo heti ensitapaamisessa oharit, joten se siitä. Mutta toivo elää, että vielä joku löytyisi. Työmatkojen kanssa päivät ovat niin pitkiä (9,5-10h), että olisi hyvä saada sitä jollain tapaa lyhennettyä.

Festarileskenä

Sekalaisia biisejä soi päässä, esim. Mad World Adam Lambertin laulamana. Pohdin tälle postaukselle otsikkoa ja jäinkin Youtubeen selailemaan menneiden vuosien American Idol-kohokohtia. Taisin yhden kauden katsoa sen jälkeen kun Simon lähti tuomaristosta, mutta sitten en enää jaksanut. Tuntui, että kaikki oli jo nähty. Mutta vielä vaan jaksaa nuo jotkut mieleen jääneet huippuhetket liikuttaa.

Janne lähti Flow-festivaaleille, joten olen festarileskenä kotona. Kävin Flowssa kuusi vuotta putkeen ja viime vuonna tuli sitten katko, kun Kuti leikattiin juuri festareiden alla, enkä halunnut jättää toipilasta yksin kotiin. Kun tämän vuoden liput tulivat heti edellisvuoden tapahtuman jälkeen myyntiin ns. early bird-hintaan, en laittanut rahaa kiinni, kun oli sellainen olo, että jotain voi taas sattua. Tällä viikolla sitten mietin, että no jos lauantaina menisin sinne, mutta se olikin jo loppuunvarattu.

Olisin lipun vielä sitten onnistunut hankkimaan, kun niitä vapautui myyntiin, mutta onneksi en hankkinut. Tässä muutaman kilometrin päässä on Malmin lentokenttä, jossa järjestetään tänään ja huomenna joku helvetin Hornet-hävittäjälentonäytös. Siitä oli esimakua eilen puolenpäivän aikaan, kun lentäjä harjoitteli. Onneksi Janne on lomalla, sillä Kaapo oli pelännyt lentomelua todella paljon. Se oli kuulemma niin kova, ettei omia ajatuksiakaan kotona kuullut. Lentoja on tänään ja huomenna 17.45-18.30 (eli ihan kohta alkaa, mrr!), ja en olisi millään voinut olla festareilla tietäen, että koira pelkää kotona. Turha lähteä mihinkään poiskaan, sillä meteli kuuluu Keravalle asti.

Ja, no, kun luin, että festareille odotetaan 70 000 kävijää, niin ei ihan hirveästi harmita. Se on noin 10 000 enemmän kuin parina viime vuonna, jolloin jo väenpaljous ahdisti. Kuulostan nyt ihan kärttyiseltä hipsteriltä, mutta silloin ensimmäisinä Suvilahden vuosina se 30 000-40 000 kävijää oli vielä sopiva ja festari tuntui sopivan pikkuiselta ja kotikutoiselta. Nyt se on enemmän sellainen maailmanluokan juhla, mikä tietysti on varmaan ihan huippujuttu järjestäjille ja valtaosalle yleisöä. Ja sinne tulee paljon ulkomailta festarivieraita ihan jo tunnelman vuoksi.

Flow 2013

Elokuun illan Suvilahti on kyllä kaunis ja valoilla sinne on saatu niin ihana tunnelma. Mutta itse olen tainnut tosiaan jollain tapaa kasvaa eroon festareista. Kotona on hyvä olla. Kesäiltapäivän kaupungin raukeat äänet kantautuvat parvekkeen kautta sisään ja aurinko paistaa verhojen lomasta. Kaapo kuorsaa sohvalla ja Viiru kiipeilypuun pesässä. Nautin siitä, että kukaan ei tallo varpaille, eikä tarvitse tuntea toisten ihmisten hikisiä käsivarsia omalla iholla, kun jonotan hirveänhintaista (joskin yleensä hirveän hyvää) ruokaa. Kuuntelen Belle ja Sebastiania, vaikka eihän se nyt ihan sama asia ole kuin livenä..

Treeniviikko ei vielä ole ohi, mutta tänään on lepopäivä. Maanantain salitreenistä mainitsinkin jo toissapostauksessa. Tiistaina kävin tekemässä intervallitreenin juoksumatolla. Kuntopyörän päälle kapuaminen ei houkutellut. Juoksumatolla tein kuitenkin saman syklittelyn mukaisesti ja jo iltapäivällä alkoi tuntua etureisissä ihan mojovaa lihaskipua. Venyttelin heti juoksun päälle pitkät venytykset lonkankoukistajille ja etureisille. Yleensähän varoitellaan venyttelemästä pitkään heti treenin päälle, mutta näin superjäykkänä ihmisenä viittaan kintaalla niille varoituksille. Minulle heti treenin perään venyttely tarkoittaa kahta asiaa: 1) olen tarpeeksi lämmin ja 2) venyttely tulee tehtyä. Pikkuisen hermopinne pakarassa päivän mittaan muistutteli, mutta ei lainkaan niin pahasti, kuin mitä pelkäsin ennakkoon.

Tiimiläisiltä saatu bonsaipuu
työhuoneen ikkunalla voi hyvin

Matolla juokseminen pitkästä aikaa oli kivaa. Nopeus pysyy vakiona sekä palautteluissa että vedoissa. Ja kun pakottaa nopeuden tietylle tasolle, niin ei pysty himmailemaan. Syke nousi 197:ään viimeisissä vedoissa. Kuntopyörällä se on tainnut jäädä viime aikoina sinne 190 kieppeille.

Keskiviikkoaamulle olin suunnitellut salia, mutta ensimmäinen työpäivä loman jälkeen oli tosi rankka. Sain heti aamusta kuulla erään tiimiläiseni löytyneen kotoaan kuolleena. Hän oli jo lähellä eläkeikää ja sairas, ja olin jo lomalle jäädessäni aavistellut, että pitkään hän ei enää ole keskuudessamme. Mutta ihan näin nopeaa kuolemaa en osannut odottaa. Suru-uutinen tuli sitten keskusteltua monen kanssa läpi, ja sekavissa fiiliksissä lähdin päivän päätteeksi kotiin.

Torstaina heräsin puoli viiden aikaan aamulla, ja lähdin Kaapon kanssa lenkille. Rusakoita oli paljon liikkeellä tuohon aikaan ja muutenkin kaikki aamuyön tuoksut saivat pojan pään ihan pyörälle. Se veti vimmatusti kuono maassa vihikoiran lailla, vikisi ja päästi pari kertaa ajohaukahduksiakin, vaikka mitään ei näkynyt missään; jälki oli vain niin voimakas. Hassu touhottaja. Tuollaisen lenkin jälkeen se onkin yleensä tavallista väsyneempi, vaikka ajallisesti ulkoiltaisiinkin ihan normaalin verran. Se vaan kiskoo minua perässään ja prosessoi jälkeä pienessä koiranpäässään, niin uuvuttaahan tuo. Aamuissa tuntuu jo hieman lähestyvää syksyä; lämpötila oli kymmenen asteen paikkeilla ja usva niittyjen yllä oli jotenkin syksyisen kolea.

Aamulenkin varrelta

Lenkin jälkeen menin tekemään jalkatreenin. Olin syönyt alle vain hieman jogurttia, ja energiavaje näkyi kyllä treenitehoissa. Tein pitkästä aikaa suorin jaloin maastavetoa, kun on turhauttanut se, etten laitteessa juuri saa takareisiin osumaa. Pitäisi käydä Ryhdillä, kun siellä voi tehdä laitteessa maaten. Tuossa Elixian laitteessa istutaan. Tai sitten voisin kokeilla pudottaa vähän painoja ja tehdä pidempää sarjaa.. hm. Mutta sjmv joka tapauksessa otti juuri sinne minne pitikin ja vielä tänään on vähän tuntunut koukkukävelyltä, kun jalka ei tunnu suoristuvan lyhentyneen takareiden vuoksi riittävästi.

Salihan aukeaa nykyisin jo kuudelta, ja siellä on siihen aikaan vain muutama hassu aamuvirkku. Aika rauhassa saa treenailla. Aamuaurinko paistaa laitesaliin niin, että melkein tarvitsisi olla aurinkolasit päässä, kun treenaa. Yläkerrassa on taljat ja vapaat painot, sinne ei aurinko paista.

Matkalla salin yläkertaan, tyhjää on..

Eilen perjantaina tein yläkropan treenin, jossa tein pari liikettä selälle, yhden hauiksille ja ojentajalle ja muuten keskityin olkapäihin. Ne ovatkin nyt kosketusarat, eli hyvin meni perille. Suosikkiliike olkapäille on nykyisin viparikombo, jossa nostan käsipainot ensin eteen-alas ja sitten sivulle alas. Tsaijai, kuinka viimeiset toistot polttelevatkaan!

Selkätreeni tuntuu myös purreen viime aikoina oikein hyvin. Kehityskuvia en ole ottanut, mutta huomasin, kuinka yksi ohut pusero kirraa latseista(!), vaikka se oli vielä alkukesästä ihan kevyt ja hulmuava. Heinäkuussa kun palasin salille, niin keskityin hakemaan selkään tuntumaa ihan tosissaan, jottei kaikki liikkeet menisi enimmäkseen hauiksille tai forkuille. Olen vaihdellut vähän kahvoja ylätaljassa, ja koittanut pitää käsiä rentoina, ja uusaloittelijanahan vähensin painoja aika lailla. Tekniikasta sen verran, että Haikaraisen Timo pari vuotta sitten neuvoi työntämään rintaa ylös kahvaa kohden, ja siinä puristuksessa olen hetken koittanut pysyä paikallaan ja keskittää ajatusta selkään ja siihen, kuinka lavat liikkuvat.

Olen aina ollut hieman alapainoitteinen ruumiinrakenteeltani, niin innostaa ajatus, että saisi vähän harteikkuutta ja leveyttä yläkroppaan, ja sen myötä ainakin omaan silmään sopusuhtaisempi kroppa. Noin muuten olen hirveän tyytyväinen omaan kroppaani, joskin vähemmän vammaherkkä se saisi olla. Salaisuus taitaa olla siinä, etten juuri peilaile tai jos peilailen, niin en etsi ongelmakohtia siitä.

Huomisesta treenistä en vielä tiedä, mitä teen. Täytyy katsoa varmaan, mistä kohtaa olen vähiten kipeä ja mennä sen mukaan. Tai menenkö ollenkaan, who knows. Kolme salitreeniä ja yksi hiit tälle viikolle on jo ihan riittävä määrä sekin. Tiedän vaan, etten maanantaina ehdi aamusta salille, niin ei houkuta kolme treenitöntä päivää putkeen.

Naurettavat (vai itkettävät) dieetit

Kesälomien loppumisen huomaa paitsi liikenneruuhkista, myös dieettipuheista. Työpaikan taukopaikalla joka toinen pupeltaa salaattia, tai suunnittelee syövänsä pelkkää salaattia "huomisesta" lähtien. Kesäkilot, päläpälä.

Olin nuorempana äärimmäisyyksien ihminen, helposti tulistuva ja ehdoton. Ymmärrän nyt, että se ei ollut niinkään perusluonteeni, vaan kypsymättömyyttä. Kaksikymppinen minä olisi varmaan kokeillut mitä typerimpiä dieettejä, jos niistä olisi ollut yhtä laajalti tietoa kuin nykyisin. Kaikenlainen kohtuullisuus ja uusien elämäntapojen opettelu olisi ollut ihan höpöhöpöä. Mitä enemmän kärsii, sen parempia tuloksia!

Tällä hetkellä työpaikallani laihdutetaan mm. seuraavin keinoin:

• dieetti, jossa ei saa ensimmäisellä viikolla syödä mitään (MITÄÄN) muuta kuin kyseiseen dieettiin kuuluvia pussivalmisteita. Ei siis kasviksiakaan. Ja ei saa 1. viikolla myöskään harrastaa yhtään liikuntaa. Tähän oli pakko todeta hyvin sarkastisesti, että hyvää loppuelämää tämän "ei syödä kasviksia eikä harrasteta mitään liikuntaa" -elämäntavan kanssa. Ihan oikeasti. Ei kasviksia?! Kuulitko sen jutun siitä tyypistä, joka lihoi muodottomaksi kukkakaalin ja kurkun avulla? En minäkään.
  
• dieetti, jossa saa syödä vain tietynvärisiä (vihreitä?) kasviksia ja hedelmiä. En kestä. Mitä jos se vihreä paprika ehtiikin alkaa punertaa/kellertää ennen kuin päätyy lautaselle? Biojäteastiaan äkkiä, ei kuulu enää dieettiin!

No nää on sitte kiellettyjä koska punainen.

• dieetti, jossa syödään 1200 kcal vuorokaudessa. Heippa #lihaxet!
  
• dieetti, jossa voi syödä mitä vaan, kunhan pysyy makroissa, "if it fits your macros" tjsp. Pikemminkin "if it fits, I sits (sun päälle, ettet puhu enää noin daijuja)". Tämän harrastaja veti naamariin kokonaista Subin patonkia kaikilla kastikkeilla. "Syön sit vaan illalla vähän keittoa". Ok.

Dieettien elinajan ennuste: kolmesta kuuteen päivään. 

Viimeinen lomaviikko, autokoulua ja vähäisiä treenejä

Palaan huomenna töihin muutaman viikon loman jäljiltä. Olen ollut oikein tyytyväinen kesän säihin ja lomasäihin. En yleensäkään jaksa hirveästi säästä murehtia, kun sille ei juuri mitään voi. Pitkä märkä ja pimeä loskakausi kyllä vetää olon yleensä aika väsyneeksi. Mutta en ole mikään helteiden ystävä, ja kun viimeiset 10 vuotta on ollut kotona koko ajan vanhuseläimiä, niin olen aina niidenkin voinnin puolesta toivonut maltillisia lämpötiloja. Minulle riittää, kun ei sada. Ja jos sataakin, niin kunhan ei sada montaa päivää putkeen aamusta iltaan.

Viimeinen lomaviikko meni treenien puolesta ihan toisin kuin hahmottelin. Autokoulu sotki vähän viime viikon kuvioita. Maanantaina kävin tekemässä kuntopyörällä tiukan intervallitreenin, kuusi minuutin vetoa ja parin minuutin palautukset välissä + alku- ja lopputasoittelut. Hiki virtasi ja psyykkasin itseäni oikein kunnolla, että sain tehtyä neljännen vedon jälkeen myös kaksi viimeistä.

Maanantaina iltapäivällä oli ajotunti, ja se meni aivan käsittämättömän surkeasti. Takana oli kuuden viikon tauko ja tiesin olevani ruosteessa, ja sanoinkin sen opettajalle. Ja sanoin jo hänen jäädessään kesälomalle, että unohdan tauon aikana kaiken. Hän oli sitä mieltä, että kukaan ei tauon aikana ruostu. Eipä! Ei varmaan, jos takana on vuosien ajokokemus. Mutta jos on sellainen parikymmentä tuntia, niin asia on hieman toinen. Tunnin aikana ja sen jälkeen opettaja sitten moittikin ja päivitteli suoritustani oikein kunnolla. Illalla kertasin mielessäni tehtyjä virheitä (ajelin mm. liikenneympyrään kolmion takaa melko lujaa, enkä juuri katsellut muuta liikennettä) ja tein ihan kunnolla mielikuvaharjoittelua ajamisesta. Tein myös teoriakoeharjoituksia netissä, jotta sain vähän liikennetilanteisiin taas tuntumaa. Teoriakokeen kävin siis jo kesäkuussa tekemässä.

Tiistaille oli sovittu toinen ajotunti, ja kun lihakset olivat vielä melko kipeät sunnuntain salitreeneistä, niin päätin pitää tiistain lepopäivänä ja keskittyä vain ajelemiseen. Tiistain tunti menikin tosi hyvin ja opettajakin oli lauhkeampi. Mainittakoon tässä, että mun ajo-opettaja on melko jyrkkä ja paikoitellen äkäinenkin vanhempi mies, jolta ei juuri kehuja tule, moitteita sitäkin enemmän. Jos tulee joskus kehu, niin sekin on puoliksi moite. Esimerkiksi kun tiistaina suoriuduin hyvin sellaisista paikoista, missä maanantaina mokasin, niin hän totesi äreällä äänellä, että “no niin, NÄIN ne pitää hoitaa eikä silleen, että mennään vaan suin päin päläpäläpälä”. Noita kuunnellessa tulee vaan fiilis, että “öh, kiitos..?” Jos olisin kymmenisen vuotta nuorempi, pillahtaisin varmaan itkuun joka ajotunnin jälkeen, mutta nyt osaan enimmäkseen valuttaa toisesta korvasta ulos hänen äksyilynsä. Vinkki autokoulua valitseville: älkää ottako lähintä/halvinta/tms, vaan sellainen, missä on hyvä maine opettajien suhteen. Itsehän en yhtään selvitellyt, vaan menin vaan tuohon viereiseen rappuun.

Keskiviikolle oli sovittu inssiajo aamupäiväksi ja olin niin hermostunut aamusta lähtien, että en mennyt treenaamaankaan. Inssiajossa mokasin kahdesti, kun en huomioinut kevyttä liikennettä yhdessä käännöksessä, ja sitten oli liian luja tilannenopeus tasa-arvoiseen risteykseen (tyhjään) tultaessa. Ajelin toki vain kahtakymppiä, kun oli sellainen nukkumalähiö, jossa oli koko ajan suojateitä ja lapsia, mutta silti nopeus oli liian kova, eikä pääni kääntyillyt riittävästi. Joten suoritus hylättiin. Jännitystä ehkä vähän lisäsi se, että inssin valvoja ei puhunut koko ajon aikana juuri mitään, oli hieman hyinen tunnelma autossa. Mutta antoi sentään positiivistakin palautetta ja merkitsi ihan papereihin että kiihdytyskaista oli hyvä suoritus. Posottelin Itäväylälle reippaasti kaasuttaen, enkä hannaillut. Siitä täytyy kyllä antaa propsit opettajalleni, että hän on noissa kiihdyttelyissä mua rohkaissut alusta lähtien oikein. Tosin vilkkua muistin laittaa vasta sitten, kun olin jo puoliksi omalla kaistallani..

Autokoulukämmäily ja -jännitys sotki siis viime viikon treenejä. Harmitti tuo inssin mokaus niin pirusti, mutta en koe arvostelua epäoikeudenmukaisena. Ihan aiheesta nuo K (konflikti)-merkinnät paperiin tuli, ei vaan ollut riittävästi sitä vuorovaikutusta muun liikenteen kanssa. Kyllä huomioin kevyen liikenteen enimmäkseen, mutta kun se yksikin huomioimattomuus voi olla kohtalokas.. Ja se vielä, että tämä oli jo toinen yritys. Ekan inssin tein kesäkuun lopussa, ja se meni oikein paljon paremmin kuin tämä toka, kun alla oli tiheästi ajotunteja. Mutta siellä tuli hylsy, kun ajoin liian lähellä pysäköityjä autoja, valvoja sanoi siitä pari kertaa. Tunnin päätteeksi hän pahoitellen totesi, että "jos olisin joutunut sanomaan vain kerran, ja olisit ottanut autoa lähemmäs keskikaistaa, niin tämä olisi mennyt läpi". Hmph. Kallistahan tämä mokailu on. Kummallakin kerralla on mätkäisty kaksi ajotuntia lisää.

Torstaina kävin sitten tekemässä salitreenin; pääpaino oli yläkropassa, mutta tein askelkyykkyä smithissä alkuun. Ajatus oli sitten loppuviikko treenata ahkerasti, lisää intervallitreeniä ja jotain oman kehon painolla tehtävää, mutta laiskotti aika lailla. Lupauduin kaverin kissanhoitajaksi, ja siellä tuli ravattua to-la sitten kahdesti vuorokaudessa oman koiran lenkitysten lisäksi ja tämän raskaan lomailun ohella, niin en stressannut treenaamattomuudesta. Annoin vaan itselleni luvan olla möllöttää.

Hoidokit valtasivat reppuni vuoron perään

Perjantaina tuli käveltyä kaupungilla ja koiran kanssa niin, että askelmittari näytti päivän päätteeksi lähes 32 000 ja jalatkin olivat sen tuntuiset. Ihan en ehtinyt syödä sen kulutuksen mukaisesti, ja lauantaiaamuna heräsinkin siihen, että vatsa teki tietään kohti selkärankaan julmetun kurinan säestyksellä.

Lauantaina kävin aamusta hoitelemassa kissoja, ja lenkkeilin koiran kanssa ennen kuin aurinko oli kovin korkealla kärventämässä. Iltapäivästä hyppäsin pyörän kanssa junaan, jäin parin pysäkin jälkeen Rekolassa pois ja poljin siitä reilun 5 kilometrin matkan Sipoon puolelle entisen työkaverin omakotitalon tupaantuliaisiin. Siellä mutustelin lastenpöydästä suikaloituja porkkanoita, kurkkuja, mansikoita ja viinirypäleitä, ja tein saman matkan takaisin. Oli tosi painostava ja hiostava ilma, ja oli kiire kotiin, ennen kuin mahdollinen ukkosmyräkkä alkaa.

Tupareista kotiuduttuani lähdin heti lenkille siskon ja Kaapon kanssa, mutta ei ehditty kävellä kuin kymmenisen minuuttia, kun huomasin, että Kaapo ontuu ja sen tassu oli aivan veressä. En tiedä, mihin se on astunut, mutta aivan kuin juustohöylä olisi silpaissut palan sen polkuanturasta pois :/. Vitutti kyllä aivan armottomasti, energinen koira joutuu nyt himmailemaan. Hihnalenkkejä voidaan tehdä tossun avulla, mutta koirapuistoilu jää nyt kyllä varmaan pariksi viikoksi ainakin pois kuvioista; riippuen siitä, miten nopsaan tuo nyt paranee. Entisillä koirilla kun on ollut anturoissa haavoja, niin aika hitaastihan ne paranevat. Onneksi Kaapo tuntuu tajuavan oman tilanteensa, ja on muutenkin tässä aikuistunut aika lailla, niin ei tarvitse hössöttää vaikka vähän ylimääräistä lepoa tuleekin. Mutta joka tapauksessa ottaa päähän. Onneksi löysin Musti&Mirristä tossuja, jotka kestävät ja pysyvät paikoillaan, niin antura saa suojaa ulkona.

Tämä viikko on korkattu käyntiin tänään aamulla yläkropan treenillä salilla. Aikaa meni vajaa tunti ja treenissä oli seuraavat liikkeet (pääsääntöisesti 3*12):

- ylätalja
- penkkipunnerrus
- alatalja
- pystypunnerrus
- hauiksille vasarakääntö istuen
- ojentajarutistus taljassa eteen
- viparit eteen+sivulle -kombo
- vatsat jumppapallolla (pallon nosto jaloilla)
- kyljen nostot makuulla

Olin salilla vasta klo 10 aikaan, ja se oli sen verran ruuhkainen, että tein kaikki liikkeet peräkkäin ilman mitään vuorottelua. Silloin kun salilla on rauhallista, niin yleensä vähän tehostan ja teen vuoroparina ylätaljaa+penkkiä, alataljaa + pystypunnerrusta jne. Pysyy syke paremmin ylhäällä ja tulee sellainen tekemisen meininki muutenkin. Ja kestää vähemmän aikaa. Nyt tällä hetkellä treenin tavoite on saada suorityskyky kohennettua entiselleen; mm. viisi leukaa on joskus tullut vedettyä. Kokeilin viime viikolla dippitelinettäkin ja voi että hävetti se oma räpiköinti siinä. Kolmen hyvin epäpuhtaan toiston jälkeen luovutin ja menin nöyrästi tekemään dippiä penkille jalat maassa.

Kotona tehtyä vegaanipizzaa

Nyt kun loma loppui, niin tuli vähän siivottua ruokapuolta. Loman aikana on syöty mm. pizzaa ja toteutin viimeinkin vuosia kestäneen suunnitelmani leipoa pieniä marjapiiraita. Lapsena Fazerin marjapiirasvuoat olivat suurta herkkua, äiti niitä aina joskus osti ja vegaanina olen kaihonnut sellaisten perään. Olen suunnitellut niiden leipomista varmaan koko aikuisikäni ja nyt niitä sitten viimein sain tehtyä. Mutta nyt siis herkuttelu saa taas jäädä vähän taka-alalle (= viikonloppuihin), ja ruokapuoli siistiytyä sen myötä.

Valmistusvaiheessa

 

 

Valmiita piiraita, vanilja-riisijäätelön kanssa täydellisiä..

Nyt kroppa jumiset vammasi mutiset

Alkuvuosi meni erilaisista vammoista kärsiessä. Jännetuppitulehdus rajoitti salitreenejä yläkropan osalta ja kaikki muu paska elämässä sitten salpasi muuta tekemistä. Vähän näin jälkikäteen (ja tilanteen ollessa päälläkin) mietin, miten jotkut jaksavat tehdä, painaa ja suorittaa elämäänsä normaalisti, kun vaikka lähiomainen on kuollut. Silti tehdään viisi salitreeniä viikossa ja käydään töissä jne. Vähän jopa hävetti, että olenko jotenkin helposti lannistuvaa sorttia, kun "annan" vastoinkäymisten blokata treenaamisen, enkä tee edes sitä, mitä pystyn.

Jos kyse olisi ollut pelkästä jännetuppitulehduksesta, niin ehkä olisin vielä jaksanut hinkata alakroppaa ja käydä juoksemassa jne. Niinhän tein edellisellä kerrallakin. Mutta nyt lemmikkien sairastelu, menetykset ja uusi aikaa sekä energiaa vievä nuori koira olivat kyllä sen verran iso pala purtavaksi, etten saanut siihen kuvioon mitenkään treenejä enää yhdistettyä. Ja uskon, että tein oikean ratkaisunkin, kun vähensin sieltä, mistä pystyin. Vielä nyt heinäkuussakin salilla treenatessa on pitänyt valmiiksi listata asioita, joita mietin salilla, jos keskittyminen herpaantuu, tai vaikka sarjatauoilla. Jos alan miettiä poisnukkuneita, niin eihän treenaamisesta mitään tule. Suru tekee voimattomaksi.

Ranne parani ajan ja kortisonipistosten myötä, eikä häiritse elämää tällä hetkellä millään tavalla. Hauiskääntöjä tehdessä olen kyllä aika varovainen; forkut ottavat herkästi osumaa ja vikainen ranne tuntuu tietyllä tapaa kireämmältä kuin ehjä. Vaikea kuvailla sitä. Ja suora tanko/kapula on pahin. Vasara-asento on parempi, mutta se taas tuntuu kohdistuvan vielä enemmän forkuille kuin kämmenet ylöspäin tehtävät käännöt. Harkitsen vakavasti rannetukien hankkimista.

Oikea lonkankoukistaja on loputon työmaa. Se jumittaa ja hermopuristus pakarassa on silloin äkäinen. Vaikea sanoa, mikä on syy ja mikä seuraus. Yksi valistunut arvaus on jalkaterä ja nilkka. Virheaskellus ylläpitää nilkan virheasentoa, jonka seurauksena koko ketju ylös pakaraan ja lantioon saakka tekee töitä väärillä lihaksilla tai väärällä tavoin kuormittuneena. Teen fyssarin ohjeilla harjoituksia, mutta edistystä tulee niin vähän/ei ollenkaan ja vaiva rajoittaa elämää niin vähän/ei ollenkaan, että motivaatio työläisiin harjoituksiin on aika usein kadoksissa. Nyt esimerkiksi tässä istuessa ja konetta näpytellessä ei tunnu missään mitään. Jonain toisena päivänä voi olla niin ärhäkkä puristus, etten istu mielelläni ollenkaan.

Helsingin urheiluhieronnan Auralla olen käynyt nyt kesän aikana muutaman kerran, ja hän saa  todella hyvin kyllä avattua tuota lantiota. Toisaalta on hölmöä maksaa hieronnasta, ja tehdä harjoituksia niin laiskasti.. Ulkoistan seurauksien hoidon, mutta en viitsi paneutua riittävän innokkaasti syyn korjaamiseen. Saliharjoittelu ei pahenna asiaa, ainoastaan juoksulenkit. Ja jos en venyttele lonkankoukistajia ja etureisiä, niin hermopuristus pakarassa on tosi paljon ärsyttävämpi. Ennen salia lämmittelen kyllä huolellisesti; aktivoin pakaroita valakyykyillä ja avaan lonkankoukistajia venyttävillä askelkyykyillä.

Tällä hetkellä siis mitään treenejä rajoittavia vammoja ei ole. Ehkä juoksua vähän tulee välteltyä, mutta sekin enemmän siksi, että juoksukunto on tällä hetkellä niin huono. Kesäkuussa juoksin 3-4 kertaa viikossa, mutta sen jälkeen lenkkipolulla on tullut pyörähdettyä vain pari kertaa. Normaaliarjessa pakaran hermopuristus silloin tällöin häiritsee, mutta sitä pystyy jossain määrin siis kehonhuollolla kontrolloimaan.

Aamun kävelylenkillä Kaapon kanssa

Treenikuulumisia

Kesäkuun lopulla kävelin töistä kotiin, kun Elixian feissari pysäytti minut tässä ihan kotinurkilla. Juteltiin hetki ja kerroin, että olen aiemmin ollut jäsenenä ja juteltiin syistä, miksi vaihdoin. Hän tarjosi siitä huolimatta tutustumiskäyntiä salille ja annoin numeroni. Arvasin, että jäsenmyyjä soittaa ja niinhän tuo sitten tekikin. No, sovin käynnin sinne, mutta sille viikolle tuli Kutin lopetus, ja kuntosalitreffit oli viimeinen asia mielessäni, joten en koskaan mennyt tutustumiskäynnille. Olin muutenkin ajatellut jo valmiiksi, että niin hyvää diiliä tuskin tarjoavat, että Ryhdistä sinne vaihtaisin. Olen nyt sen verran nuuka, etten viitsi salitreeneistä mitään viittäkymppiä enempää kuussa maksaa, jos ei ole jotenkin todella ihmeellinen paikka (tyyliin vegaaninen palautusjuoma valmiina odottamassa treenien jälkeen ja jäsenyyteen sisältyy hieronta kerran kuussa..).

Sitkeä jäsenmyyjä soitteli kuitenkin sitten vielä myöhemmin, ja kertoi, että heille oli heinäkuun alussa tullut uusi Daytime -jäsenyys, jolla voi treenata halvemmalla kk-maksulla arkipäivisin ennen klo 15 ja viikonloppuisin mihin aikaan vaan. Tartuin siihen, ja olen nyt siis taas jäsenenä Tikkurilan Elixialla. Vuonna 2007 siihen taloon ekan kerran astuin sen vielä ollessa Finnbody, ja kaksi kertaa olen jäsenyyteni irtisanonut. Kolmas kertako nyt toden sanoo ja jään sinne pysyvästi..? Joka kerta on kuitenkin kuukausimaksu laskenut reippaasti :D.

Salitreeneistä tuli siis lopulta lähes kahden kuukauden treenitauko. Kesäkuussa kävin ahkerasti Kaapon kanssa juoksemassa aamuisin, mutta salilla olin viimeksi ollut 18.5. Sen jälkeen sain sitten Kutin syöpädiagnoosin, ja jotenkin epätoivoisesti halusin viettää kaiken mahdollisen jäljellä olevan ajan sen kanssa. Salilla käynti tuntui todella turhalta ajanhaaskaukselta siinä mielentilassa. Ja olihan koko kevään saliharjoittelu ollut muutenkin todella epäsäännöllistä ja harvaa, motivaatio kateissa koko ajan. Ryhdin aukioloajat on iso iso plussa, mutta joku siinä ilmeisesti tökki kuitenkin, kun ei tullut käytyä. Ajattelin pitää jäsenyyteni Ryhtiinkin vielä voimassa joka tapauksessa, koska Elixia on etenkin juhlapyhinä huonosti auki ja joskus jos tekee mieli lähteä ennen aamuviittä treenaamaan, niin on sitten se mahdollisuus olemassa.

Katsoin Heiaheiasta statseja, niin tänä vuonna salikäyntejä on 24, joista 8 jo Elixiaan (parissa viikossa). Se vain on tuossa niin kodin vieressä, että kynnys mennä sinne on tosi matala. Siis ihan oikeasti, ei Ryhtiinkään ole matkaa kuin 900 metriä, mutta Elixiaan on vain 300 metriä. Se on iso ero! :D Ja jotenkin on kiva treenata, kun on muita ihmisiä isolla salilla.  Ei tarvitse olla liian täynnä, mutta jokunen ihminen siellä täällä. Siitä tulee ehkä vähän turvallisempi tunne verrattuna siihen, että on aivan yksin hiljaisella kellarisalilla. Paskaa musiikkiahan Elixialla soi, siitä ei pääse mihinkään; jotain maailman turhinta dancepoppia, joiden supertyhmiä sanoituksia jään välillä oikein kuuntelemaan. Siis oikeasti, kuka haluaa, että kumppani saa tuntemaan “like I’m the only girl in the woo-oo-oo-orld”? Eikö se ole aika epätoivoista? “No, sä kelpaat ku ei täällä planeetalla nyt oo muitakaan”. 
Eilen intervallitreeniä kuntopyörällä tehdessäni kuuntelin kyllä omaa musaa, mutta salitreenejä tehdessä en niin välitä musiikkisoittimen kanssa pelata.

Kun menin Elixialle ekaa kertaa nyt heinäkuussa, niin siellä oli se sama tuttu aamun vakioporukka, joka oli siellä viime vuoden keväällä, kun lopetin. Eräs eläkkeelle jäänyt isokokoinen mies oikein ilahtui näkemisestäni “katsohan, kuka on palannut!” ja yksi keski-ikäinen pariskuntakin tuli  juttelemaan. Kerroin uudesta jäsenyystyypistä ja kaikki kiinnostuivat välittömästi, koska maksavat nyt aika paljon enemmän, ja minun laillani aina aamuisin siellä treenaavat. Veistelinkin, että taitaa tehdä huonoa bisnekselle tämä minun paluuni. Oli jotenkin mukava palata vanhojen tuttujen kanssa treenaamaan, vaikka ei nyt aiemmin mitenkään joka päivä siellä rupateltu. Tuo eläkeläismies on kuitenkin ollut siellä jo silloin kun ensi kertaa Finnbodylle astelin, ja siitä asti ollut sellainen vakiokasvo.

Eihän se mikään yllätys ollut, että voima on tauon aikana heikentynyt ja muutenkin treenitekniikat vähän hakusessa. Esimerkiksi kyykkyjä tein ekalla treenikerralla ihan pelkällä tangolla ja reisilihakset olivat jo alkulämmittelyssä järkyttyneet siitä, että ne joutuivat ihan tekemään töitäkin parin kuukauden möllöttelyn jäljiltä. Mutta jo ensimmäisen kerran jälkeen tuntui siltä, että kroppa virkosi ja tuntui jäntevämmältä. Ja ensimmäisen viikon ajan treenaaminen oli oikein ihanaa, kun sai koko ajan vaan lisätä painoja ja hakea voimatasoja. Entiselläänhän ne eivät nyt tietenkään voi tämän vuoden treenien perusteella ollakaan (entisellä tarkoitan paria viime vuotta, kun treeni oli säännöllistä), mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa. Kipinä ainakin on taas syttynyt ja aamuisin ei ole tarvinnut ylipuhua itseään lähtemään treenaamaan.

Kaksijakoinen ohjelma sopii minulle tällä hetkellä hyvin. Jos ehdin treenaamaan kolmesti viikossa, teen kerran yläkropan, kerran alakropan ja kerran koko kropan. Ja tällä viikolla taas treenasin kahdesti yläkropan ja kahdesti alakropan + yhden intervallitreenin. Siitäkin on aikaa, kun edellisen kerran intervallitreenin tein. Ihan kamalaa taisteluahan se oli. Leuanvetosuorituskin on onneton, yksi ainoa menee tällä hetkellä, jos tuulen suunta on oikea.

Treenikuvia ei nyt ole, kun ei tuolla Elixialla kehtaa samaan tapaan kameroita viritellä kuin Ryhdillä. Jotain sitten taas kunhan saan räpsittyä.

Moninkertainen menetys

En tiedä oikein, mistä alkaisin purkamaan kuluneen parin kuukauden tapahtumia..

Kuti-koira saateltiin reilu kaksi viikkoa sitten viimeiselle matkalleen isäni kotipihassa Forssassa. Viimeisenä aamuna sillä oli hieman epämukava olo. Olin unen läpi kuunnellut, että se vaihtoi aamuyöstä paikkaa aika tiheään, ja hengitys oli jo vähän vaivalloista makuulla ollessaan. Ulkona se kuitenkin oli aivan reipas, vaikka tuo lauantai oli yksi kesän harvoja hellepäiviä. Oltiinkin ihan koko päivä ulkona, ja se ei päästänyt minua silmistään hetkeksikään. Pieni kuono oli pohkeessa kiinni koko ajan, mihin meninkin. Istuin pihatuolissa ja koira oli jaloissa uskollisena vahtina. Käytiin uimassa (kahlaamassa), Kutin lempipuuhaa oli haukkailla vettä ja katsella ympäriinsä. Se sai herkkuja, hautasi viimeisen luunsa ja vahtihaukahteli naapurustosta silloin tällöin kantautuville vieraille äänille.

Illalla eläinlääkärin auto ajoi portille ja Kutin oli aika lähteä. Kaikkein kauheinta oli rauhoitella ja sanoa koiralle, ettei ole mitään hätää. Tunsin itseni paskimmaksi valehtelijaksi ikinä. Pidin sitä kainalossani ja kun sitä alkoi nukuttaa, laskin sen varovasti pihamaalle lakanan päälle. Kuten Lutolle, niin Kutillekin luettelin, ketkä kaikki sitä rakastavat ihan hirmuisesti. Silittelin sen silkinpehmeää päälakea ja annoin kyynelten tippua sen turkille.

Tänään hain Kutin tuhkat postista ja aloin itkeä, kun postitäti osoitti myötätuntoaan; päätteli pakkauksesta ja paketin lähettäjästä (Suomen eläintuhkaus), mikä on kyseessä. Näin viime yönä unta, että Kuti ei ollutkaan kuollut, vaan oli sittenkin elossa. Selitin ihmisille itsekin ihmetellen, että se ei enää yski ollenkaan ja pohdin, että ehkä lopetus oli tapahtunut jossain rinnakkaistodellisuudessa. Koira oli ihan terve ja hyvinvoiva siinä unessa.

Kuti onnellista kevätpäivää viettämässä rakkaassa kotimetsässään

Muutama viikko ennen Kutia jouduimme hyvästelemään Olli-kissamme. Pieni rakas jutteleva kollimme meni nopeasti huonoon kuntoon. Se alkoi hoiperrella eikä oikein pysynyt enää pystyssä. Ruoka ei maistunut ja se vaan pysytteli kaapissa. Kävimme oman lääkärimme lisäksi neurologilla ja kardiologilla. Jonkinlainen sydänvika sillä oli, ja röntgenkuvauksissa selkärangassa näkyi jonkinlainen epämuodostuma. Kolme päivää se oli tehohoidossa kissaklinikalla päivät. Kuitenkin heti kun se otettiin tipasta pois, alkoivat veriarvot (etenkin kalium) laskea liian alas. Lääkärimme antoi sille onneksi niin hyvät lääkkeet, että sillä ei ollut kipuja.

Perjantaiaamuna 12.6. odottelimme klinikan vastaanotossa ja avasin kopan katon. Olli puski tyytyväisenä kopan reunoja kun rapsuttelin sitä. Mutta se ei jaksanut edes nousta istumaan ja oli niin kovin laiha. Meille tullessaan vuonna 2001 Olli oli kuusikiloinen vonkale ja vielä viime vuonnakin reilusti yli viisikiloinen. Nyt se painoi jo alle neljä kiloa. Olin aamulla yrittänyt tarjota sille ruokaa ja herkkuja, mutta se teki selvän pahoinvointireaktion ja yökkäsi, jos sen eteen tuotiin mitä tahansa ruokaa.

Lääkärin kanssa todettiin, että enempää ei ole tehtävissä. Omassa kopassaan pehmeän pedin päällä Olli sai nukkua pois hyvin rauhallisesti. Tilanne ei olisi voinut juuri kauniimmin mennä. Sillä oli kanyyli jo valmiina tassussa, joten ei tarvinnut pistääkään. Olli pötkötteli aivan rauhassa, eikä ollut pahoinvointisen oloinen. Silittelin sitä viimeiseen asti, ja vielä senkin jälkeen kun se oli jo nukkunut pois. En olisi millään halunnut irrottaa siitä. Vielä nytkin kuulen korvissani Ollin äänet. Aina kun se oli nukkumassa vaikka makuuhuoneessa ja sen ohi käveli, niin se nosti hieman päätä ja kurnahti hiljaa tervehtiäkseen. Juttelin sen kanssa usein, se maukaisi ja minä maukaisin takaisin. Ja jatkettiin tätä pitkäänkin välillä. Yleensä se päättyi siihen, että otin syliin ja hellittelin hetken.

Olli ja paras ystävänsä, syyskuussa poisnukkunut Nekku.
Haluan kuvitella, että nyt ne ovat jälleen yhdessä

Olen 10 kuukauden sisällä joutunut luopumaan kahdesta koirasta ja kahdesta kissasta. Surutyön tekeminen tuntuu ihan ylivoimaiselta. Jos yhdessä surussa pääsee hieman eteenpäin, niin toisesta vasta hyökyy päälle se ensimmäinen vaihe. Jos ei itketä, niin on vaikea hengittää. Kaikki lemmikkini ovat tuoneet elämääni ihan valtavan määrän rakkautta, mutta sen rakkauden hinta on todella kova. Kaipaan kaikkia ihan mielettömästi.

Saattohoitoa

Ehdin pari kertaa käydä treenaamassa salilla ja päästä jo vähän treenin makuun takaisin. Nyt laitan blogin telakalle joksikin aikaa. Kutilta löytyi tänään keuhkoista kasvaimia. Olen koko kevään ajan epäillyt ja aavistellut, että niitä siellä on. Hyvin satunnaista ajoittaista yskää, pari kertaa oksentanut verta ja ripuloinut verta. Nisäkasvain oli sitten kuitenkin ehtinyt etäpesäkkeitä lähettämään. Nyt kun ripuli ei ottanut hellittääkseen, päätin viimein kuvata sen. Siellä niitä julman näköisiä kasvainpalleroita oli keuhkoissa useita.

Valmistaudutaan siis lähiviikkoina eutanasiaan.

Taidonsiirtoa

Kun pari vuotta sitten treenasin Timo Haikaraisen PT-valmennuksessa, hän puhui muutamaankin kertaan siitä, kuinka salilla opitut kognitiiviset taidot voivat siirtyä osaksi muuta elämää. Salitreenit vaativat esimerkiksi vahvaa keskittyneisyyttä, jotta kehitystä voi syntyä. Paljon näkee sellaista heiluttelua, että treenaaja katselee samalla ympärilleen ja koko sali on ikään kuin hänen telkkarinaan. Mutta ihan yhtä paljon - ellei enemmänkin - näkee sitä, kuinka suoritusta tehdään keskittyneesti: silmät kiinni puristaen, naama irveessä, tai totinen ilme tyhjyyteen tuijottaen. Kuinka jokainen ajatuksen murunenkin on kiinni siinä, miten suorituksen saa tehtyä.

Itse huomasin nopeasti, että kun keskityin keskittymään, ja harjoittelin nimenomaan keskittymistä (vaikka en toki aiemminkaan ollut mikään ympäristöön tuijottelija), niin treenin lopussa oli tyhjempi olo. Treeni oli kuormittanut myös henkisesti. Vähitellen kuormitus tasaantui, eikä vienyt enää samalla tavalla väsymykseen. Olin oppinut keskittymään optimaalisesti. Huomasin sen myös silloin työelämässä ja kotonakin; jaksoin keskittyä aiempaa paremmin. Vaikkapa joku nettisivu, jossa oli pitkät jorinat sinänsä ihan kiinnostavasta aiheesta. Muistan kuinka huomasin, että sen kahlaaminen loppuun ei ollut enää niin ponnisteluja vaativaa kuin aiemmin. Töissä luin pitkiä raportteja yhdeltä istumalta, kun aiemmin pompin kaikkien eri ohjelmien välillä katsomassa, olisiko tullut jotain mielenkiintoisempaa tekemistä.

Nyt kun olen vajaat kaksi kuukautta käynyt autokoulua, jossa puhutaan koko ajan ennakoinnista (välillä tuntuu, ettei mistään muusta puhutakaan..), olen alkanut siirtää sitä ensin myös muuhun liikennekäyttäytymiseeni - jalankulkijana, koirien taluttajana, pyöräilijänä - ja nyt pikkuhiljaa nähtävästi myös työelämään. Olen huomannut ilokseni tässä muutaman viikon ajan, että tutkin kalenteriani yhä pidemmälle, presikset ja palaverit ovat aiempaa aikaisemmin valmisteltuja, bongaan porsaan mentäviä reikiä tulevaisuudesta ja ehdin tilkitä ne.

Toki elämässä on nyt paljon muutakin, että on ollut pakko tehostaa omaa toimintaansa, jotta arki yleensä rullaa. Yksi asia sakkaa vielä, ja se on ruokien tekeminen. Tässäkin istun nyt, kello on 21.22 ja ei ole mitään tietoa siitä, mitä söisin huomenna töissä evääksi. Koko päivän olen sitä jahkaillut, ja sitten taas tehnyt jotain muuta. Harjoittelin jopa autokoulun teoriakokeeseen sitkeästi ja tein puolen tunnin kahvakuulatreenin, kun vetkuttelin ajatusta ruoanlaitosta. Plääh. Tänään syötiin hampurilaisia itse tekemästäni soijarouhepihvitaikinasta, ja niistä ei oikein mukana kannettavaksi evääksi ole. Salaatit, kurkut ja tomaatit liiskaantuvat ja se pakkaaminen olisi turhan työlästä. Ehkä tästä nyt tämän kirjoituksen myötä ryhdistäydyn ja teen huomiseksi jotakin. Pakko. Aamulla menen kuitenkin Kaapon kanssa juoksemaan, joten töissä on oltava murkinaa mukana.

Tässä vielä kuva juoksulenkkini varrelta. Tuolla ulkona on kevät kauneimmillaan!

Kuntoutusta

Neljä viikkoa kortisonipistoksesta tuli täyteen perjantaina, ja paluu salitreeneihin tapahtui tänään. Mutta mitä tapahtui edellisen postauksen jälkeen? Kirjaan tähän alkuun ensin eläinten kuulumiset, jos ne jotakin kiinnostavat.

Kuti kävi eläinlääkärissä. Nenää tutkiessa lääkäri mumisi jotakin uv-säteilystä ja "collie nose"-syndroomasta. Nisäpatista ei saatu neulalla irti muuta kuin tulehdusnestettä ja bakteereja. Ontumiseen saatiin Cartrophen-pistoskuuri sekä resepti tulehduskipulääkkeeseen. Antibioottikuurilla kuono ehostui entiselleen parissa päivässä, ja kirsikkatomaatin kokoinen patti nisästäkin laski, en enää tunnustelemalla löydä sitä. Mikä helpotus, jos se olikin vain tulehtunut imusolmuke! Olin jo isän kanssa puhunut, että ei se enää leikattavaksi lähde, jos syöpä on uusiutunut. Kuitenkin 12-vuotias koira kyseessä, ja vaikka suht pirteä onkin, niin ei mikään teräsmuori juuri tuon nivelrikon vuoksi. Ei sillä laadukasta lisäaikaa ostettaisi, ja olisi puhtaasti itsekkäistä syistä tehty päätös.

Eilen käytiin vielä lääkäriasemalla puntarissa ja painoa sillä on nyt 26,7 kg. Se olisi jo ihan passeli, mutta aion vielä kiristää vähän, koska Kuti lähtee näillä näkymin kesäkuun alussa isän luokse, ja sinne on parempi mennä hyvin kapeassa kunnossa. Nuorempana se on sutjakkana tyttönä painanut 25 kiloa, joten ei tässä nyt mitään aliravitsemusta vielä hätyytellä. Luultavasti se tosiaan painoi lähemmäs 30 kiloa (ellei ylikin), kun tuli maaliskuun alussa tänne, eli hyvää tahtia on kyllä karissut.

Ollin vappuasu, suojaa kaulan leikkaushaavaa

Nanna ja Olli kävivät lääkärissä; Nanna hampaidenpuhdistuksessa ja Olli lisäkilpisrauhasen leikkauksessa. Operaatioita voisi melkein verrata toisiinsa, niin nopeasti Olli oli entisellään. Samana iltana se söi jo normaalisti ja oli aivan tolkuissaan. Tulokset tulivat patologilta, ja siellä oli hyvänlaatuista liikakasvua. Nyt saatiin ainakin toistaiseksi jättää kilpparilääke pois. Veriarvotkin olivat mallillaan ensimmäisessä kontrollissa, toinen on loppukuusta.

Ei jäänyt kummoista arpea, ja karvatkin kasvanevat pikaisesti takaisin

Ja sitten - Viiru kävi lääkärissä.
Maksoin lähes 600 euroa aivan kotona hoidettavissa olevasta vaivasta..! Viime kesänä Nannalla oli sama; oli vaisu, ei syönyt ja oksenteli. Röntgenkuvasta selvisi, että suoli on aivan täynnä kakkaa. Ummetus on vanhoilla kissoilla aika tavallista, ja minäkin sain silloin kesällä sieltä mukaani Resolor-tabletteja, joita lääkäri ohjeisti antamaan aina tarvittaessa. Enpä nyt sitten taas tajunnut, että Viirulla on sama vaiva. Mietin jo, että rupean syöttämään noille kaikille eriväristä elintarvikeväriä, jotta tiedän, kuka on milloinkin käynyt hiekkalaatikolla, prkl. No, ei se 600 yksinomaan rtg-kuvista koostunut, joskin taisi olla suurin osa niitä. Tsekattiin nyt samalla veriarvot (täydelliset), se rauhoitettiin, nesteytettiin ja lääkäri kaiveli sen suolesta enimmät pallerot pois (hyi %&## sitä hajua!). Ja samalla nipsaistiin kynnetkin siistiksi.

Nyt olen vuoden ajan käynyt eläinlääkärissä jokaikinen kuukausi, välillä useamman kerran kuukaudessa. Toivottavasti tästä alkaisi mahdollisimman pitkä eläinlääkäritön jakso..

Mitä tulee omaan fysiikkaan, niin välillä pakaran hermokompression aiheuttamat oireet olivat jo lähes olemattomat. Eli sellainen puristava tunne piriformiksen kohdalla, joka säteilee päivästä riippuen takareiteen tai jopa nilkkaan saakka. Mutta heti kun tein fyssarin antamia harjoituksia vähän vähemmän (lue: en juuri tehnyt), oireet alkoivat palata. Kävi myös mielessä, että näinköhän sillä jäsenkorjaajan hoidolla oli sittenkin vaikutusta asiaan, mutta se tuli vain vähän viiveellä ja nyt vaikutus olisi jo lakannut? Jälkeenpäin laskeskelin, että se oireettomampi ajanjakso alkoi reilun viikon kuluttua siellä käymisestä ja sitä iloa kesti varmaan ainakin neljä viikkoa. Voisin ehkä sittenkin käydä ottamassa toisen hoidon, joskin sitten varmaan menen jollekin toiselle. Tämä oli sen verran hankalan matkan päässä ja vaikka ihan mukava ihminen, niin eivät ihan kemiat kuitenkaan kohdanneet.

Mutta puristus ei nyt estä mitään varsinaisesti, vaikka inhottava vaiva onkin. Toiseksi viimeinen teoriatunti autokoulussa kesti yli kaksi tuntia, ja siellä istuessa alkoi olla jo tukala olo, kun teki mieli nousta seisomaan ja jaloitella. Töissähän voin nykyisin seistä aina halutessani, ja hyödynnänkin sitä mahdollisuutta suurimman osan päivästä. Sitkeä yskä hellitti lopulta, se ei koskaan muuttunut nuhaksi, eli taisi olla joku virus keuhkoputkissa. Kyllä se kolme viikkoa kuitenkin otti, ennen kuin pystyi laskemaan itsensä terveen kirjoihin. Vappu ehti olla välissä ja ihan kotosalla oltiin. Käytiin syömässä Orchidissa, olikohan se juuri vappuaattona. Ja kun Brklyn Bakerysta oli Death by Chocolate- cupcaket myyty loppuun, niin harmistuneena tein sitten itse, tadaa.

Maistuivat vielä paljon paremmalle, miltä näyttivät.
Ohje Chocochilistä (hasselpähkinät vaihdettu mantelirouheeseen ja kuorrutteessa vähän oikaistu)

Tällä viikolla pääsin siis takaisin urheilujen pariin. Edellinen juoksulenkki oli 12.4., ja tauko päättyi 5.5. Tällä viikolla juoksin saman 6,4 km lenkin Kaapon kanssa tiistaina, torstaina ja perjantaina. Parhaimmillaan ollaan menty sellaista viiden minuutin kilometrivauhtia, mutta keskiarvo on kuuden pintaan ja vähän päälle, kun koira pysähtyy merkkailemaan tai isommalle hädälle. Sykemittaria en ole käyttänyt lainkaan, en ole jaksanut vaihtaa siihen patteria. Minä, jolle sykemittari oli ennen aivan välttämätön! Hirveä kiukku tuli joskus lenkillä, jos se ei saanut signaalia tai pelittänyt muuten. Ja nyt ei huoleta lainkaan ottaa sitä mukaan ollenkaan. Runtastic-applikaatiolla katson ajan ja matkan.

Pitäisi kyllä keksiä vaihtelua tuohon lenkkiin. Tykkään vaan niin kovin tuosta joenrannan maastosta ja ympäristöstä aamuvarhain. Ja kun siinä pitää miettiä se koiran mielekäs lenkitys samalla, niin mitään mäkijuoksutreeniä tms. ei oikein voi tähän ajatella.

Ei kai aamukuudelta tartte niin
freesinä olla..

No niin, mutta tänään siis läksin salille heti aamutuimaan, kuuden jälkeen. Täytyy sanoa, että olin jo jostain syystä alkanut kerätä pientä salikauhua itselleni, joten halusin mennä sinne niin, että saisin olla yksin ja omassa rauhassa. Eilen jo vähän mietin, mutta kun en sinne heti aamusta päässyt, niin ei tullut enää päivän mittaan lähdettyä kokeilemaan, että olisiko sali tyhjillään. Tänäänkin sinne sitten tuli se aamun vakiotuttu, mutta olin jo ehtinyt päästä treenaamisessa vauhtiin sen verran, ettei haitannut.

Treenasin koko kropan läpi kymmenellä liikkeellä, joista kolme oli enemmänkin ns. kuntouttavia harjoituksia. Alkuun tein vakkarilämmittelyt kuntopyörällä + verryttelyt. Sen jälkeen fysioterapeutin ohjeen mukaisesti forkuille kolme sarjaa kääntöjä molemmille käsille pienellä painolla. Kahden kilon oli pienin, mitä salilla oli, vaikka olisi toki voinut käyttää levykiekkoja, joista olisi löytynyt 250 grammankin kokoisia. Mutta tuo parin kilon puntti oli ihan sopiva. Hämmennystä aiheutti kyynärvarsien naksuminen?! Ei siis ranne, vaan ihan tuo lihas. Naksui ja napsahteli, enkä nyt kyllä tiedä ollenkaan, oliko normaalia. Täytyy kysäistä fyssarilta. Ei se kipua aiheuttanut kuitenkaan.

Varsinaisia työsarjoja tein jokaisessa liikkeessä vain kaksi. Näin se treeni eteni
- prässi
- reiden koukistus laitteessa
- selän ojennus
- ylätalja
- vinopenkki
- ojentajat ez-tangolla niskan takaa
- reiden loitonnus laitteessa seisten (gluteus mediusten vahvistamista)
- vatsat jumppapallolla
+ lopuksi olkapäiden kiertäjäkalvosinten jumppaa kuminauhalla

Edellinen salitreeni oli 14.3., joten taukoa tuli kahdeksan viikkoa. Kotona olen jotain pientä jumppaa tehnyt hyvin satunnaisesti. Käynnistän nyt treenit varovasti, sillä taustalla kytee koko ajan pieni pelko uudelleen vammautumisesta. Työkaverit olivat eilen Tough Viking-kisassa Tukholmassa, ja niitä kuvia katsoessa kiittelin kyllä itseäni, etten reissuun lähtenyt. En sieltä ehjänä olisi kyllä takaisin tullut. Kävin perjantaina hierojalla; se oli klassista hierontaa, mutta tuli silti tarpeeseen. Tuntuu, että kaikki kevään stressi ja kiire oli iskeytynyt selkään, joka oli niin jäykkä, että hieroja sai tosissaan tehdä töitä, että sai sinne mitään joustoa aikaiseksi. Koko tunnin vain nautiskelin. Oli ihanaa pitkästä aikaa olla sellaisessa hieronnassa, ettei tarvinnut itkua vääntää ja kirosanoja päästellä. Rentoutti oivallisesti ja olinkin torkahtaa siihen hierontapöydälle pariin otteeseen.

Nyt ei ole loppukeväälle muuta treenitavoitetta kuin päästä käymään salilla, saada kroppa kuntoutumaan ja pysymään ehjänä, ja saada treenit taas rutiiniksi. Autokoulua on vielä hilppasen jäljellä; yksi teoriatunti ja kahdeksan ajotuntia, joten ne verottavat tässä toukokuun ajan vielä jaksamista. Etenkin nuo ajotunnit ovat henkisesti raskaita, kun alan jännittää niitä jo vuorokautta aikaisemmin.. Tällä hetkellä on vielä sellainen olo, että pitää ehkä muutama extratunti ottaa, eihän nuo kahdeksan riitä alkuunkaan!

Mutta niin, varsinaiselle lihasten kasvattelulle (tai edes haaveille) olen nyt toistaiseksi laittanut pisteen. Kaapon kanssa tulee liikuttua niin paljon, että ruokaa pitäisi lapata järjettömiä määriä, jotta hommassa olisi mitään tolkkua. Työkaveri ehdottikin, että alkaisin harrastaa sen kanssa taakanvetoa, jotta siitä saataisiin mehut pois. Mutta juokseminenhan on se, mille sen sydän sykkii, pieni kaahottaja kun on. 

Etsi kuvasta koira

Kohta lähdetään koirien kanssa Keravalle ulkoilemaan. Oltiin pari viikkoa sitten siellä edellisen kerran, Kutin vanhoilla lenkkihoodeilla. On ihan käsittämättömän liikuttavaa, miten koira syttyy siellä metsissä juoksennellessaan. Täällä lenkkipolkuja hitaasti köpöttelevä mummeli on tiessään ja tilalla on nuori kiville hyppelevä ja polkuja kirmaileva tyttönen <3.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!