How I met my social muscle

Sain salitreenit käyntiin vapusta lähtien ja leukoja tulee nykyisin vedettyä ihan hyvin viisi putkeen. Osasyynsä on varmasti sillä, että painokin putosi nopeasti vapusta tähän päivään kolmisen kiloa. Ruokahalu katosi jonnekin huitsin nevadaan ja päivät ovat olleet niin kiireisiä, etten tiedä, mihin toukokuu edes katosi. En ehtinyt kunnolla edes rekisteröidä painon putoamista, ennen kuin harvakseltaan tapaamani eri osastolla työskentelevä työkaveri sitä kommentoi. Toki huomasin, että vaatteet tuntuivat väljemmiltä päällä, mutta en pysähtynyt ajattelemaan asiaa sen enempää.

Vapaaehtoistyö on nimittäin vienyt mukanaan täysin ja sen lisäksi, että käyn kahdesti viikossa opettamassa suomea, toimin myös tukihenkilönä muutamille irakilaisille, jotka ovat saaneet oleskeluluvat. Olen auttanut asunnon etsinnässä, hoidellut vuokrasoppareita, vakuutusasioita, asioinut sosiaalitoimen kanssa, opettanut suomea messengerissä ja kodeissa, opettanut kodin hoitoa ja oikeastaan aivan kaikenlaista kotouttamista laidasta laitaan. Vein muutaman afgaanin punttikselle Tikkurilan Ryhtiin, treenattiin yhdessä ja juttelin siellä yhdistyksen puheenjohtajan kanssa pitkät pätkät politiikkaa, ja pojat kävivät reippaasti esittäytymässä hänelle. Oman yksiönikin annan nyt vuokralle heinäkuun alusta lähtien irakilaiselle oppilaalleni. Olen itse oppinut arabiaa ja vähän dariakin (afgaanien käyttämä kieli), ja haluan oppia lisää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Seurasaaressa ja Kuusijärvellä, kun vietiin vokkilaisia retkille. Olen käynyt pitkiä mielenkiintoisia keskusteluja länsimaisen naisen asemasta, ja vaikka mistä muistakin aiheista. Kaiken ohella olen tutustunut myös lukuisiin uusiin suomalaisiin, ja löytänyt samanlaista pohjatonta auttamisen halua myös heistä.

Kieltämättä kaikki tämä on ollut myös henkisesti aika vaativaa. Välillä on ollut päiviä, kun en olisi halunnut nähdä yhtään ihmistä, ja mennä täysin offline koko maailmasta. Mutta sitten messenger laulaa ja soi ja en voi olla auttamatta. Ja olen huomannut, että jotenkin sellainen sosiaalinen lihas kasvaa, kun sitä harjoittaa. Ei minusta koskaan mitään rakastan-olla-esillä -ekstroverttia tule, mutta jonkinlainen ihmisten sietokyky on kyllä kasvanut ihan älyttömästi. Olen myös huomannut, että minusta on lyhyessä ajassa kehittynyt kamala halailija ja tunteet avoimesti näyttävä. Halaan miehiä, naisia, lapsia, puristan olkapäästä ja itken yhdessä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen oppilaani kanssa. Oman elämän ongelmat tuntuvat aivan mitättömiltä. Salilla käyn tällä hetkellä vain ja ainoastaan kunnossapysymisen takia. Ikään kuin välttämättömyys.

Tiedostan loppuunpalamisen mahdollisuuden, mutta en ole vielä tehnyt oikein mitään konkreettista välttääkseni sen. Onneksi on Kaapo, jonka vuoksi on pakko olla kotona ja käydä pitkillä lenkeillä. Vielä kun saisin ruokahaluni takaisin.

Elämäntilanne kun on nyt tällainen, niin tähän blogiin tuskin tulee mitään urheilullista sisältöä enää vähään aikaan. Mutta jos haluatte lukea vapaaehtoistyöstä lisää, niin voin siitä kirjoitella ehtiessäni :P. Loppuun laitan kuvan toisen ryhmän oppilaistani (aivan ihania huipputyyppejä kaikki!) täysin keskittyneenä opiskeluun.

Huonosti treenattu huhtikuu

Höh, edellisen postauksen aikoihin olin vielä niin hyvässä draivissa treenien suhteen. Se lopahti sitten siihen kuin veitsellä leikaten. Huhtikuun aikana olen käynyt juoksemassa Heiaheian mukaan kuusi kertaa, ja kahdesti salilla silloin alkukuusta. Että aika laimeaa on ollut tämä treenaaminen. On väsyttänyt oikeasti, on laiskotuttanut, välillä olen ajatellut tulevani kipeäksi (kun aamuisin paleltaa ja on semmoinen köh köh niisk-olo), muutamaksi päiväksi otin kaverin koiran hoitoon Kaapon seuraksi, ja sitten on vielä ollut reissua ihan riittämiin. Tukholmassa kävin silloin alkukuusta, ja viime viikolla pari koulutuspäivää Tallinnassa. Odotin tätä tämän viikon lomaa, että no nyt pääsen treeneihin käsiksi, mutta kilinkakat.

Maanantaina olin lupautunut hoitamaan siskon lapsia. Saisin vähän tätiaikaa niiden kanssa ja sisko saisi apua. Huh, mikä päivä. Koiran kanssa lenkkeilyt ja lasten kanssa ulkoilut veivät kyllä mehut ihan täysin. Ja lasten isä sentään hoiti niiden lounaan ja nuoremman vaipanvaihdon. Olin ihan kuitti päivän jälkeen. En tajua, miten äidit jaksavat :D. Pahinta oli ehkä kesken päivän tajuta, että en hemmetti voi mennä päikkäreille, vaikka väsyttää ihan hulluna.

Tiistaina oli heti aamusta jalkaterapia, ja kun ei aamulla pääse salille treenaamaan, niin se päivä on jo menetetty. Tänään sitten kävin juoksemassa, kun ei vieläkään salille meno napannut. Kohta en saa taas enää yhtään leukaa, kun kaikki voimat hupenee :/. Nyt loppuviikosta ollaan taas reissussa. Miehen veli tulee Viirun seuraksi ja Kaapo lähtee veljeni luokse hoitoon.

Tällaisina aikoina toivon, että olisi salikaveri. Joku, jonka kanssa sopia salitreffit, niin ei ilkeäisi jättää menemättä niin helposti. Eilen juttelin jalkaterapeutin kanssa siitä, että treenimotivaatioksi ei kyllä riitä millään ulkonäkö. Ei lihaksen kasvatus tai kropan kiristely. Joskus siitä sai ehkä vähän ainakin lisäkipinää, mutta nyt ei yhtään. Enemmän minua kiinnostaisi kykyjen ja taitojen kehittäminen salitreenin avulla. Leuanvedot, punnerrukset, human flagit ja sen sellaiset kevyet temppuilut. Sellaisia liikkeitä, joilla saisi kroppaan voimaa ja kehonhallintaa. Vähän toiminnallisempaa treeniä, mutta ei kuitenkaan mitään crossfitiä; siinä vaan hajottaisin itseni. Jos en olisi niin vammautumisaltis ja epäsosiaalinen, niin varmaan olisin mennyt crossfitiä kokeilemaan. Muistan, kun luin siitä jo joskus 2008 ja ehdotin työkaverille, että aletaanko harrastaa. Silloin se ei vielä ollut oikein tullut Suomeen, ja nyt vähän vieroksuttaa se treenin ympärille muodostunut alakulttuuri tunnnuslauseineen ja paleohifistelyineen.

Toiminnallinen treenikin saisi omalla kohdallani olla aika maltillista, koska en usko, että näin neljääkymppiä lähestyessä kannattaa enää alkaa totuttaa toimistotyön runtelemaa kroppaa käsilläseisontaan (ranteet ja olkapäät jo valmiiksi paskana) tai kiusata vaivaisenluu-jalkoja rankoilla loikkatreeneillä. Sellaista kropalle armeliasta, mutta kuitenkin hikistä hommaa.

Sitten muihin hommeleihin: Suomen kielen opettaminen on ollut tosi antoisaa hommaa, mutta olen myös ollut tosi naatti aina niiden tuntien jälkeen. Onneksi tunnit ovat lauantaisin (ja perjantaisin), niin siinä on sunnuntai aikaa toipua. Jotenkin kai se on tällaiselle omissa oloissaan viihtyvälle intrikselle henkisesti vaativaa jutella ihmisten kanssa 1,5 tuntia putkeen, ja yrittää koko ajan miettiä, miten mikäkin asia/lause/sana menisi parhaiten perille. Tuntuu, että aivot oikein savuavat niiden tuntien jälkeen. Mutta silti se on niin palkitsevaa, ja saan siitä kuitenkin jollain tapaa enemmän, kuin mitä siihen itsestäni annan. Välillä joku ei enää ilmesty tunnille, ja joidenkin kohdalla tiedänkin, että on saanut myönteisen päätöksen. Mutta sitten väkisinkin joidenkin kohdalla miettii, että onko palannut takaisin vapaaehtoisesti tai saanut kielteisen päätöksen. Oppilaat ovat pyytäneet minua Facebookissa ystävikseen ja välillä onkin news feed ollut yhtä arabiaa. Meillä oli kevätjuhla viime lauantaina, ja oli tanssia, laulua ja iloista yhdessäoloa. Oli kyllä aika erilainen meno kuin suomalaisissa bileissä :D.

Autoilusta sen verran, että ehti olla parin kuukauden tauko kokonaan ajamisessa ja alkoihan se kynnys mennä ratin taakse taas olla melkoinen. Mutta sitkeästi vaan pakotin itseni ajamaan, ja nyt olen tässä viikon sisällä kolmesti käynyt ajelemassa. Eka kerta oli kyllä aikamoinen sekoilunäytös. Ajelin tuolta Oulunkylästä Siltamäen kautta kotiin pitkää tietä, jossa oli sen sata liikenneympyrää. Aina vilkutin väärässä kohdassa ja ajelin vapaalla kaikki mutkat ja kaarteet, hohhoijaa. Joku jännityskramppi iski siihen kytkinjalkaan, enkä tajunnut/uskaltanut nostaa sitä, ennen kuin mies rupesi huomauttelemaan siitä. No, toinen ajo sujui jo paljon mallikkaammin, ja tänään oli jo ihan rento ote siinä ajamisessa, ja muistin jopa katsella vähän liikennemerkkejäkin :D.

Nyt tulee ajamisia vähän enemmänkin, kun otin asiakseni yhden vaatekeräyksen organisoinnin, ja olen hakenut siihen liittyen henkareita ja muita lahjoituksia. Mutta sehän on vain hyvä, että tulee ajeltua, kun on joku tarkoitus. On ollut vähän ongelmana tuo harjoituksen puute siksi, että ei ole ollut syytä lähteä ajamaan mihinkään. Eikä viitsi keksimällä keksiä niitä, kun ekologinen omatunto soimaa.

Ensi viikolla reissun jälkeen ja arjen taas alettua otan salitreenit takaisin viikko-ohjelmaan, sellaisen lupauksen nyt teen itselleni.

Kirimällä kiinni tavoitteisiin

Alkuviikosta näytti vähän pahalta tämän viikon liikkumiset. Kesäaikaan siirtyminen on rikkonut sisäisen kelloni. Näin taisi käydä viime tai toissavuonna ekaa kertaa. Ennen ei kesä- ja talviaikoihin siirtymiset heilauttaneet koneistoani mihinkään suuntaan, mutta ehkä tämä on jotain vanhenemisen mukanaan tuomaa? Kelloa siirrettiin tunnilla eteenpäin, mutta jostain syystä nukkumaanmenoaikani on siirtynyt 2-3 tunnilla?? Nyt viikonloppuna olen ottanut pitkiä päikkäreitä, ja olen siitäkin syystä tähän aikaan vielä hereillä.

Maanantai oli vapaapäivä pääsiäisen vuoksi, joten silloin pääsin salille, vaikka nukuinkin aamulla pari tuntia pidempään. Tein yläkropan treenin, ja siitä jäi ihan hemmetin kipeät rintalihakset punnertelun seurauksena. Tiistaina olisi suunnitelmani mukaan ollut alakropan treeni, mutta juoksulenkki houkutti enemmän, joten sinne mentiin. Nyt alkaa olla ihanan kuivat tiet ja rullaa hyvin. Punnitsin 6,5 ja 9,5 kilometrin välillä, mutta päädyin lyhyempään, vaikka juoksu kulki hyvin. Nyt kun tuo vaivaisenluu on saatu jollain tapaa hallintaan, niin en halua vielä "kesken kuntoutuksen" ottaa mitään turhia riskejä. Juoksun jälkeen jalkapohja olikin väsynyt, mutta vaivaisenluu ei varsinaisesti kärsinyt. Pidän siinä muutenkin nyt sellaista silikonisuojaa lenkkien aikana.

Varsinainen ongelmahan on kaiketi se, että nilkka on heikko ja aiheuttaa virheaskellusta. Jalka astuu liikaa sisäsyrjälle, jalka ei rullaa tasaisesti, ja sen seurauksena isovarpaan tyvinivel saa liikaa rasitusta. Ja mitä pidempää lenkkiä tekee, sen enemmän väärää kuormitusta jalkaterään ja -pohjaan tulee. Jalkaterapiaharjoituksia olen nyt sitkeästi tehnyt. Toissakerralla jalkaterapeutti motkotti myös ihan aiheellisesti liian vähäisestä veden juonnista ja totesi, että kuivuus ylläpitää lihaskalvojen tiukkuutta. Laitoin taas puhelimesta veden juonnista muistuttavan sovelluksen reminderit päälle ja nyt olen juonut ihan kelvollisesti.

Keskiviikon ja torstain pidin treeneistä lepoa, ja olin jo tosiaan luovuttanut tämän viikon suhteen. Ajattelin, että perjantaina pääsen salille, mutta tuskin viikonloppuna jaksan enää. Perjantaina kävin kuitenkin taas sitten juoksemassa Kaapon kanssa, kun halusin nukkua vähän pidempään. Tehtiin sama 6,5 kilometrin lenkki, vaikka lonkankoukistajat olivat aika hemmetin jumissa jo lähtiessä. Minulla oli heti aamusta varattuna jalkaterapia ja siellä mainitsin noista jumituksista, niin Sami avasi lonkankoukistajatkin jalkapohjien lisäksi. Se fiilis, kun ne hierotaan auki, ja lähtee sen jälkeen kävelemään.. jotain niin ihanaa! Siis koko lantio tuntuu kevyeltä ja irralliselta, ja aina ajattelen, että tältä tuntuisi kävellä pilven päällä :). Harmi, että ne vaan kiristyvät tosi nopeasti uudestaan, mutta sain Samilta hyviä ohjeita niidenkin vahvistamiseksi. Venyttely ei yksin riitä, vaan niitä pitää myös voimistaa.

Perjantaina illalla olin toisena opettajana suomen kielen miesten ryhmässä ja oli niin hauska tunti, että se venyi kahdeksi tunniksi. Kuunneltiin Kari Tapion "Olen suomalainen" ja Jenni Vartiaisen "Missä muruseni on", ja opiskelijat täyttivät puuttuvia laulun sanoja monisteeseen. Oli hauska nähdä, miten fiiliksissä he olivat ja kuuntelivat tosi keskittyneesti sanoja. Ja jos joku mölisi jotain, niin ryhmäkuri kyllä palautetettiin nopeasti tiukoilla shhh!!! ihan opiskelijoiden itsensä toimesta :). He vielä tykkäsivät molemmista kappaleista.

Eilen lauantaiaamuna ehdin hyvin sittenkin salille, kun päätin tiukasti, että menen sinne. En ollut eilen itse vastuuopettajana naisten ryhmässä, joten ei tarvinnut erityisesti valmistella mitään. Edelliset pari kertaa olen jättänyt suurimman osan valmistelusta just lauantaiaamuun, niin ei siinä mihinkään salille ole edes ehtinyt. Nyt kävin sitten tekemässä alakropan treenin. Oli jotenkin täysi sali ja kaikki suorituspaikat varattuna, joten aloitin loitontajalaitteessa. On kiva huomata, että nuo ennen niin heikot gluteus mediukset ovat nykyisin jo aika vahvat. Pidän aina parin sekunnin pidon loitontajaliikkeen ääriasennossa ja palautan hitaasti. Tuo liike tukee kyllä hyvin juoksua, eli jos en sitä tee, niin parin juoksulenkin jälkeen alkaa taas pakarassa tuttu hermopuristus. En nyt osaa tarkemmin analysoida syy-seuraus -yhteyttä, enkä oikeastaan haluakaan. Riittää, että tiedän sen auttavan.

Loitontajalaitteen kanssa tein vuorosarjana takareisilaitteessa, kun se sattuu olemaan siinä vieressä. Niiden jälkeen prässiä, askelkyykkykävelyä ja pohjeprässiä. Lopuksi tein vielä killerisarjan vatsalihaksille nostamalla jalkoja ylös penkillä maaten ja laskemalla ne kidutushitaasti alas. Treenin jälkeen olikin kiva sitten lähteä pyöräilemään vokkiin karmeassa vastatuulessa :D. Onneksi oli muuten aurinkoinen ja kuiva sää, toisin kuin tänään. Tunnin jälkeen mentiin miehen kanssa Jumboon pyörimään ja ostin (epävegaanisen) Coco-nuts -smoothien Jungle Juice Barista. Siinä oli hunajaa, mutta en ole koskaan ollut sen suhteen niin nökönuuka. Illalla skippasin stand up -keikan, johon olin jo ostanut lipun, kun väsytti niin paljon. Onneksi Jannella oli kaveri seuranaan, muuten olisi varmaan pitänyt raahautua mukaan.

Tänään sain sitten eilisestä tarmokkuudestani inspiroituneena tehtyä toisen yläkropan treenin tälle viikolle, joten sain kuin sainkin jonkinlaisen epävirallisen viikon liikuntatavoitteeni täyteen (vähintään kolme salitreeniä ja kaksi aerobista). Tänään jostain syystä vähän arastelin mennä salille. Olen yleensä viikonloppuisin treenannut Ryhdillä, kun siellä on niin rauhallista. Eilen ja tänään menin kuitenkin Elixialle, ja siellä oli tosi täyttä etenkin tänään. Jotenkin tulee heti sellainen tympäännyksen ja hermostuneisuuden sekainen tunne, että mihin siellä mahtuu tekemään yhtään mitään, ja yhyy olen niin heikko ja kaikki tuijottaa. Siis ei tuo mikään sellainen voimakas tunne ole, mutta vähän kuitenkin kaikenlaisia sekavia ajatuksia. Otin sellaisen asenteen, mikä yleensä auttaa, että teen nyt edes tämän alkulämmittelyn ja katson sitten liike kerrallaan. Että saan lopettaa heti, jos ärsyttää liikaa.

Alkulämpän jälkeen siihen asti varattuna ollut leuanvetoteline olikin sopivasti vapautunut, joten uskaltauduin siihen, vaikka ympärillä pyörikin jotain itsetietoisen näköisiä kundeja treenaamassa. Kiskoin kolme puhdasta leukaa, vaikka olikin koko ajan sellainen tunne, että tyypit tuijottavat ja arvioivat suoritustani. En sitten uhrannut sille sen enempää ajatuksia ja onneksi lähtivätkin siitä sitten muualle :D. Ja jotenkin nätisti siitä sitten koko ajan vapautui paikkoja sitä mukaa, kun treenini eteni. Minulla ei ole mitään tiukkaa ohjelmaa, vaan lähinnä jonkinlainen runko päässä ja sitä voi hyvin soveltaa. Täydellä salilla en edes yritä mitään vuoro- tai supersettejä.

Penkkipunnerrus menee olkapään puolesta ihan hyvin, mutta pystysoutua en näemmä voi tehdä. Vasen olkapää ärsyyntyy heti sarjan aikana, vaikka yritän kuinka saada olkapäätä käänneltyä oikeampaan asentoon. Kai tuohon pitää jossain välissä paneutua, että mikä siellä oikein juilii. Totesin siskolle juuri, että en edes halua tietää, paljonko rahaa on mennyt fysioterapeuteille, hierojille, kiropraktikolle, fysiatreille jne. Vastineeksi on tullut ainakin hurja määrä tietoa, jos ei muuta. Ehkä vähän olen käytännössäkin viisastunut, enkä vaan teoriassa. Kaipa noilla ravaamista voisi jo sanoa jonkinlaiseksi harrastukseksikin.. :D.

Ensi viikonloppuna olen Tukholmassa, joten viikon treenit täytyy yrittää mahduttaa arkipäiville. Kaunista viikkoa meille kaikille!

(Selfiet Kaapon kanssa lauantaiaamun ja -illan lenkeiltä)

Palautumista ja tankkausta

Toissaviikosta tulikin sitten nollan salitreenin viikko. Neljän tiukemman treeniviikon jälkeen kroppa kaipasi lepoa ihan kunnolla. Aamuisin heräsin pitkien (7-8h) yöunien jälkeen ja olin silti väsynyt. Joinain aamuina pystyin vielä nukkumaan tunnin verran lisää, mutta en kaikkina, joten jätin salitreenit suosiolla tekemättä. Se olikin hyvä päätös, vaikka koko viikon ehkä pikkuisen myös harmitti ja nakersi. Vasta oikeastaan joskus torstaina (17.3.) tein lopullisesti sen päätöksen, että pidän täysin salittoman viikon ja olin sinut asian kanssa.

Sitten kun tämän viikon maanantaiaamulla menin salille tekemään yläkropan treeniä, ymmärsin lepoviikon olleen todella tarpeen. Oli voimakas ja suorituskykyinen olo. Leukoja paukutin menemään niin kuin kahvat olisivat olleet nenän korkeudella (Elixialla teen vasaraotteella leukoja eteenpäin sojottavilla kahvoilla). Ensimmäisen sarjan aikana tuntui kuin olisin lentänyt ylös. Se aiheutti pitkästä aikaa oikein kunnon endorfiiniryöpyn elimistöön. En edes muista, koska viimeksi oli sellainen niin voimakas mielihyvän tunne tullut treenaamisesta. Kontrastina oli vielä se, että olin heti maanantaina herätessäni todella pahalla tuulella. Niin kärttyinen, että näytin varmasti Kaapon kanssa aamulenkkeillessäni mustalta pilveltä, josta kuuluu pieniä jyrähdyksiä ja näkyy pieniä salamavälähdyksiä. Ja kuinka se kireän äkäinen olo hävisi kuin tuhka tuuleen ensimmäistä leuanvetosarjaa tehdessä. Tilalle tuli kuin kohisten onnellinen ja voimakas fiilis. Jos olisin uskonnollinen, niin lähes tuolta se varmaan tuntuisi, kun kokee jonkun hurmostilan?

Muutenkin maanantain treeni sujui mukavasti loppuun saakka, ja kroppa vaikutti palautuneen hyvin. Tiistaina pidin lepopäivän aikaisen työpäivän vuoksi. Keskiviikkona tein sitten alakropan treenin ja siihen olisin kyllä kaivannut vähän paukkuja lisää. Lisäksi sain loppupäivästä inhottavan jännityspäänsäryn riesakseni, vaikka en tehnyt mitään tanko-niskassa -liikkeitä. Harmitti, kun takareisilaite oli rikki, joten tein pitkästä aikaa takareisien rullausta jumppapallolla. Kolme pitkää, polttavaa sarjaa ja vieläkin näin sunnuntaina on takareisissä kipua. Torstaina kävin kevyellä hölkällä jalkoja aukomassa, mutta vasta perjantaina se pahin lihaskipu vasta alkoi tuntuakin.

Tämän viikon treenit jäivät nyt noihin kahteen salitreeniin ja yhteen 50 min hölkkään Kaapon kanssa. Perjantaina ja eilen lauantaina kävin opettamassa taas suomea vokissa ja olivat kyllä molemmat tunnit niin palkitsevia. Minähän olen koulutukseltani aineenopettaja, mutta jo sijaisuuksia tehdessäni turhauduin siihen, että yläkoulussa suuri osa tunnista menee siihen, että kasvattaa ja paimentaa teini-ikäisiä, ja varsinainen opetustyö ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Vokissa pääsee kyllä täysillä toteuttamaan sitä ja oppilaat ovat supermotivoituneita, tiedonnälkäisiä ja kehittyvät huimaa vauhtia. Harvoinpa sitä opettaja saa niin kiitollista palautetta tuntien jälkeen, mitä näiltä. Ja oma maailmantuskani on kyllä helpottunut noin 600% sen jälkeen, kun aloitin tuon vapaaehtoistyön. Kannattaa muuten lukea Imagen juttu "kotouttamisesta". Kaikkien ei todellakaan tarvitse tehdä vapaaehtoistyötä, mutta on ironista, että jotkut luulevat, että selkänsä kääntämällä, silmät sulkemalla ja "rajat kiinni" -jankutuksella maailman siirtolaisongelma on ratkaistu.

No, se siitä yhteiskunnallisesta syrjähypystä tällä kertaa. Paitsi vielä sen verran, että kun perjantaina käsittelin miesten ryhmän kanssa harrastuksia, niin tuli puheeksi kuntosali ja he olivat aivan innoissaan, kun kerroin käyväni kuntosalilla. Siellä oli pari kolme tyyppiä, jotka halusivat harrastaa "bodybildingiä" ja näyttivät siltä, että joskus on myös jotain treenattukin. Tuli mieleen, että voisin viedä heitä läheiselle salille tutustumaan tässä kevään aikana. Silloin ehkä tulkki voisi olla hyvä, onneksi tuolla on sellainen tarvittaessa käytössä.

Toissaviikon palautumista edisti varmaan tankkauskin. En enää edes muista, mitä kaikkea söin menemään, mutta viikko sitten käytiin lauantaina taas Umeshussa. Nyt ei 50 palaa riittänyt, vaan otettiin päälle vielä setti nigirejä. Olihan taas itkettävän hyvää. Tarjoilija ei aluksi meinannut tehdä meille tilausta 50 palan vegaanisesta sushilajitelmasta, mutta kun näytin instasta tammikuista kuvaa, että viimeksikin onnistui, niin hän kävi vielä tarkistamassa kokilta. Myöhemmin hän sanoi sitten (englanniksi käytiin tämä keskustelu), että he kokevat, että se on vähän yksitoikkoinen ja boring, kun siinä on niin paljon samoja. Sanottiin sitten, että meille se ei ole lainkaan liian boring, vaan just sopiva, kun on kaikkia hyviä niin paljon :).

Pääsiäisenä on tullut kans vähän herkuteltua, eilen tehtiin karjalanpiirakoita (no okei, Janne teki tällä kertaa melkein yksin. Itse kaulitsin ehkä kuusi piirakkaa..) ja viikolla syötiin parit Arnoldsin pääsiäiskuorrute -donitsit. Tipumarmeladeja vein vokkiin ja ne saavuttivat suuren suosion.

Huomenna uusi treeniviikko alkaa, ja josko sitä nyt ottaisi taas sellaisen 3-4 salitreenin viikon, kun on noita vapaapäiviäkin kolme kappaletta.

Neljän salitreenin viikko toistamiseen

Tämä viikko meni treenien puolesta aivan samalla tavalla kuin edellinenkin. Maanantaina tein 30 min hiit-treenin salin kuntopyörällä ja varsinaiset salitreenit sitten ti, ke, pe ja tänään. Kaksi yläkropan treeniä, yksi alakropan treeni ja äsken kotiuduin salilta koko kropan treenistä. Tai no, tuo koko kropan treenikin on aika yläpainoitteinen, tällaisella ohjelmalla sitä olen nyt tehnyt:

- maastaveto 4 x 10
- vuorosarjana kulmasoutu tangolla ja punnerrukset (3 x 12 molempia)
- vuorosarjana leuanveto (3 x max) ja pystypunnerrus käsipainoilla (3 x 12)
- vuorosarjana ojentajarutistus taljassa ja hauiskääntö käsipainoilla (3 x 12)
- loppuun vielä takareidet laitteessa

Maastaveto on kyllä niin ässä liike koko kropalle. Harvoin saan siitä lihaksia kipeiksi, mutta väsyneeksi kyllä. Suhtaudun maveen edelleen hieman pelonsekaisella kunnioituksella, vaikka kyllä se vähemmän vaatii omalta mieleltä kuin esim. takakyykky (jota teen nykyisin hyvinhyvin harvoin siitä aiheutuvan päänsäryn vuoksi). Mutta edelleen kun sieltä ala-asennosta lähden nostamaan, niin pitää oikein erikseen keskittyä pyyhkimään kaikki muut ajatukset pois mielestä ja ladata ajatukset siihen nostoon. Vähänkin jos pykii joku tunteikas ajatus (oli se sitten surua tai iloa) mieleen, niin ovi kiinni sen edestä äkkiä. Mitkään hurjat raudat mulla ei ole, mutta enemmän kuitenkin kuin itse painan :P. Ja tarkoitus on kuitenkin nousujohteisesti treenata tuon suhteen, vaikka syömiset onkin nyt aika normaalit, enkä mitenkään erityisesti panosta plussakaloreihin. Siinä mielessä mitään hirveän nopeaa kehitystä on turha odottaa, mutta on tässä jo tämän vuoden aikana saanut vähän lisätä painoja.

Eilen korkkasin pyöräilykauden, kun aloitin vapaaehtoistyöt vastaanottokeskuksessa ja sinne menee vähän huonosti busseja. Kävin kuun alussa SPR:n ja seurakunnan yhteistyössä järjestämän starttikoulutuksen (yksi ilta), kun olin lukenut Facesta paikallisesta ryhmästä, että viikonloppuisin tarvittaisiin lasten kerhoon lisää vetäjiä, ja ei tarvitsisi sitoutua edes joka viikonlopuksi, vaan vaikka tuuraajaksi. Kuulosti niin matalan kynnyksen velvoitteelta, että ajattelin siihen riittävän paukkuja. Starttikoulutuksen päätteeksi huomasinkin ilmoittautuneeni suomen kielen opettajaksi, joten nyt sitten käyn 1-2 krt/viikossa opettamassa turvapaikanhakijoille suomea. Ja kahden kerran kokemuksella voin sanoa, että on ollut ihan älyttömän hauskaa. Toisessa ryhmässä oli miehiä, toisessa naisia (järjestelyjen puolesta ei olisi mitään estettä sekoittaa sukupuolia, mutta ovat itse ilmeisesti vähän nihkeitä tulemaan sekaryhmiin).

Heti tuli kauhea into tehdä lisää, mutta yritän toppuutella itseäni, koska sitten helposti palan loppuun, kun alan kahmia kaikkea ekstraa. Huomasin vastaanottokeskuksessa pianon, jota lapset rämpläsivät tohkeissaan, ja sen verran ehkä haluaisin tehdä lisää, että voisin opettaa pianonsoittoa joillekin siitä kiinnostuneille lapsille. Pitää vielä kysellä SPR:ltä lisää, miten sitä järjestäisi. Tällä hetkellä tuo suomen opetus vie aikaani muutaman tunnin viikonlopuista, joten vielä ei ole niin isot resurssit kiinni tässä, että olisi vaarana väsähtää, enkä sitä tietysti tavoittelekaan.

Eilen oli pyöräilyä varten kelit kohdallaan; aivan ihana aurinkoinen päivä, ja vaikka tämä aamu alkoi vähän harmaampana, niin nyt se kevätaurinko tuolta paistaa taas. Jottei olisi ihan kuvaton postaus, niin tähän loppuun Jannen räpsäisemä kuva eiliseltä lounaalta. Kaapo on kiinnostunut porkkana-appelsiini -raasteestani (jota syön moukkamaisesti suoraan tehosekoittimen purkista..). Mä päästän sen usein tuohon tuolille taakseni katselemaan ulos ikkunasta samalla kun syön. On kiva, kun se nojailee mun selkään :).

Valoa näkyvissä

Kevät on pikkuhiljaa hiipimässä tänne. Vielä pari viikkoa sitten toivottelin asiakkaille sähköpostien lopussa mukavia kevättalven päiviä ja nyt toivotuksia voisi rukata kevään odotteluun päin. Parasta tässä on valon lisääntyminen, joka vaikuttaa omaan jaksamiseeni ihan hirmuisen paljon. Ihanaa lähteä töiden jälkeen lenkille Kaapon kanssa, kun on vielä valoisaa ainakin lähtiessä. Viimeisen parin viikon aikana on vielä ollut useampia ihan aurinkoisia päiviä; viime viikonloppuna harmittelin lenkillä jo aurinkolasien puuttumista, kun oli niin kirkasta, että tunsin olevani luolasta noussut mörrimöykky siristellessäni jatkuvasti.

Valoa on myös mielessä. Noin kuukauden ajan, ehkä parinkin, on tuntunut siltä, kuin jotain pieniä onnellisuuden pilkahduksia aina silloin tällöin tulisi. Olen tuntenut itseni ikään kuin kuivaksi ja kuolleeksi multaruukuksi, jossa nyt yhtäkkiä vähän pilkottaakin jotain vihreää verson tynkää. Ei mitään isoa, eikä nopeasti esiin kasvavaa kukoistusta. Mutta muutaman kerran on tullut välähdyksiä siitä normaalista olosta, joka oli ennen kuin kaikki tämä suru ja painava olo alkoi. Ja kamalaa myöntää, mutta vasta nyt on alkanut tuntua siltä, että Kaapoakin kohtaan osoittamani hellyys ja kiintymys alkaa tuntua aidolta. Viime vuonna rapsuttelut ja hellittely tuntuivat mekaaniselta ja rutiininomaiselta; tein sitä, koska olin tottunut rapsuttelemaan lemmikkejäni ja koska koira haki huomionosoituksia itsekin. Kaivautui kylkeen kiinni sohvalla ja työnsi päätä syliin jne. Vasta nyt on alkanut tulla lämpimiä läikähdyksiä sydämeen, kun vastaan sen huomionkaipuuseen ja rapsuttelen sitä.

Tällä viikolla yllätin itseni ja kävin neljästi salilla. Tein kahdesti yläkropan treenin, yhden kerran alakropan treenin ja tänään koko kropan treenin. Tänään huomasin viimein nyt parin kuukauden harjoittelun tuloksena, että leuanvedot alkavat taas sujua. Kaksi puhdasta leukaa vedin melko kevyestikin, mutta sen jälkeen en enää uskaltanut kokeillakaan, vaan jatkoin pomppujen kautta jarruttavilla alastuloilla. Kolme vuotta sitten Haikaraisen pt-ohjauksessa vedin parhaimmillani 5-6 puhdasta leukaa, mutta sitten harjoittelu muuttui epäsäännöllisemmäksi ja jossain vaiheessa yläkropan voimatasot olivat niin kehnot, että pomppujenkin kautta oli ihan hemmetin raskasta ja jarrutukset kestivät max viisi sekuntia.

Tänään oli muutenkin voimakas ja suorituskykyinen olo, vaikka en ole edes erityisesti tankannut, vaan syönyt ihan normaalisti. Mavessa tein neljä siistiä sarjaa, ja kokeilin ensimmäistä kertaa vyötäkin. Ei ole omaa vyötä, mutta salilla oli useampia, ja testasin sitten sellaista. En osaa sanoa, oliko siitä mitään hyötyä, mutta ei ainakaan haittaakaan. Mutta oli kuitenkin sellainen olo, että seuraavalla kerralla maveenkin voi jo lastata taas vähän lisää painoa. Tosin nyt kun kirjoitan tämän ja ajattelen näin toiveikkaasti, niin ensi kerralla olen tietysti heikoin ikinä, eikä nouse edes normaalit painot.

Keittelin tässä kirjoitellessani ensi viikon lounaille bataattikeiton Chocochilin hyväksihavaitulla ohjeella, jota tuunasin nyt punaisilla linsseillä. Paprikankin jätin pois ja korvasin mausteet keltaisella currytahnalla. Tällaista linsseillä voimistettua ohjetta näkyi nyt menneen parin viikon ajan muutamissa eri blogeissa ja ihmettelenkin, kun en ole aiemmin kokeillut laittaa linssejä joukkoon. Niiden avulla saa keitosta vähän ravitsevampaa, mutta makuun ne eivät vaikuta oikeastaan yhtään. Koko viime viikon söin sitä töissä ja taidan syödä koko seuraavankin. Sen kyljessä syön avokadolla päällystettyä realia ja lounas on todellakin päivän kohokohta.

Nyt unten maille, johan se kello on jo 20.20...

Jokainen tavallinen päivä on elämän onnellisin

Luin artikkelin onnettomuudessa miehensä ja poikansa vuosi sitten menettäneestä naisesta. Hän totesi siinä, että "Jokainen tavallinen päivä on elämän onnellisin, sillä huomisesta ei koskaan tiedä." Hän oli viettänyt tavallista mukavaa päivää perheensä kanssa. Mies ja poika olivat lähteneet ulos talvihommiin, ja päivä päättyi siihen, että nainen sai kuulla heidän ajaneen sulaan jäähän traktorilla. Viimeinen, aivan tavallinen yhdessä vietetty päivä sai erityisen merkityksen tragediaa vasten.

Jotenkin tuossa tuli puettua sanoiksi se, mitä olen itse tuntenut melkein koko elämäni. Tietynlainen tavallisuuden kaipuu. En ole itse koskaan kaivannut erityisesti wow-elämyksiä, seikkailuja, erikoisia kokemuksia tms. Olen aika pienestä lähtien tajunnut, että oma rauha ja ihan sellainen tavallinen arkinen elämä rutiineineen on sellaisenaan ihan parasta. Oma huone, kirjat ja hiljaisuus. Muistan, etten kadehtinut kavereita, jotka pääsivät Lintsille, Särkänniemeen, Ruotsin laivalle, Puuhamaahan jne. Kuuntelin kyllä mielenkiinnolla, millaista siellä oli, mutta ei tullut sellaista pääsisinpä mäkin -fiilistä, mikä esimerkiksi veljilläni oli. Meitä kun oli kuusi, niin tuollaiset olisivat maksaneet ihan liikaa. Sen ymmärsin jo tosi varhain. Kyllähän me, jos olisi varaa, sanoi äiti. Meidän perhe matkusti kesällä tai hiihtolomalla Lappiin ja siihen yhteen lomamatkaan varmaan oli budjetoitu koko vuoden seikkailut kerralla. Voi tietysti olla, että se oli jotain itsesuojeluakin olla kaipaamatta samoja kokemuksia kuin kaveritkin, kun ne kerran olivat saavuttamattomissa?

Tällaista tajunnanvirtaa syntyi, kun taas kerran tästä kropasta löytyi vaivaa hoidettavaksi. Vähän muokattuna; jokainen terve päivä on elämän onnellisin. Nyt näitä vaivoja on ollut jo sen verran, että osaan todellakin arvostaa jokaista päivää, jolloin mikään kipu tai vaiva ei häiritse normaalia arkea, saati sitten treenaamista. Pitää nauttia tästä päivästä, kun huomenna voi olla selkä paskana, näin kärjistettynä :D.

Viime viikon lopulla oli treeneistä lepopäivä, joten tein koiran kanssa aamulla pidemmän lenkin. Oli märkä loskakeli, joten laitoin kumpparit jalkaan. Lenkin aikana en muistaakseni mitään erityistä huomannut, tai saatoin ehkä ajatella, että jalkaterä ei tunnu ihan normaalilta. Tuo sama jalka, josta varvas tulehtui viime vuonna. Viime syksyn jälkeen oikein mitkään kengät eivät ole tuntuneet hyviltä. Olen koko talven painellut välikauden tossuissa, joihin olen laittanut pohjallisen ja villasukat jalkaan. Ostin yhdet Merrellin talvikengät, mutta ne olivat aivan kauhean jäykät kohlot jalassa. Kauhean raskaalta tuntui kävellä, vaikka kenkä itsessään oli suht kevyt patikointikengäksi.

No, takaisin aamulenkkiin. Kotiin päästyäni jalkaterän sivua jomotti jo pikkasen enemmän, ja otin sukan pois jalasta.Vaivaisenluu oli kuin iso punainen kirsikka. Minulla on siis molemmissa jaloissa vaivaisenluut. Ne ovat olleet niin kauan kuin muistan, varmaan ainakin jostain yläasteajoista. Luulin pitkään, että se on jalan normaali malli, hieman leveä tuosta kohtaa. Haudoin sitä kylmällä, ja laitoin Voltarenia, ja pääsin akuutin vaiheen yli sillä. Katsoin Youtubesta kinesioteippausohjeet ja teippasin jalkaa viikon ajan, ennen kuin pääsin jalkaterapeutille.

Olihan muuten himputin pätevän oloinen nuori mies (sanoo Eikku-täti). Älyttömän asiantunteva, selitti ymmärrettävästi kaiken, käsitteli jalat ja selvitti, mikä askelluksessani on pielessä. Sain nyt viisi harjoitusta, joita pitää tehdä. Lacrosse-pallolla avaan kaikenlaisia kalvoja jalasta, lisään poikittaiskaaren liikkuvuutta, ja kuminauhalla mobilisoin nilkkaa ja pohjeluulihasta. Huh. Vartti tuossa menee per jalka, mutta olen nyt säntillisesti tehnyt treenit, koska siitä on nyt ainakin tuntunut olevan apua. Kuukauden päästä on seuraava käynti, enkä halua, että se on turha. Eli jotta harjoituksien vaikutusta voi arvioida silloin, niin niitä on nyt vaan tehtävä. Ja tottakai pelottaa leikkaus, joka on käsittääkseni ihan helvetin kivulias, kun luuta jyrsitään jalasta. Puhumattakaan parin kuukauden sairaslomasta keppien kanssa. Motivaatio tehdä harjoituksia on siis aika korkea.

Oikea jalkateräni ja varpaat ovat paljon paremmin hermottuneet. Vasemman jalan varpaat tuntuvat elävän jotain kimppaelämää, ja vaivaisenluu on tosiaan melko luutunut. Tässäpä kuva missiräpylöistäni, koittakaa kestää :). Jalkaterapian lisäksi tarvitsen jalkahoidon, on sen verran kovettumaa ja rölli-kynttä.. Tuossa vasemmassa jalassa pikkuvarvas on tulehduksen jäljiltä jäänyt pysyvästi punaiseksi. Se tulehtui luultavasti vain siksi, että hiertyi viereiseen käyrään varpaaseen. Ja varmaan kaikki liittyy vähän kaikkeen, vaivaisenluu noihinkin käyristymiin jne. Kuitenkin isovarvas työntää kaikkia noita varpaita vähän kasaan enemän, oikeassa jalassa jokaisella on paremmin tilaa.

Koitan nyt pärjätä tämän ongelmajalkani kanssa. Mutta kieltämättä käy mielessä, että miksi en ole perehtynyt asiaan aiemmin.. Kuitenkin joskus jo vuosia sitten (ehkä 2010 tjsp) ollessani kosmetologisessa jalkahoidossa hoitaja kysyi, ovatko vaivaisenluut vaivanneet minua. Olisi pitänyt kaiketi jo siinä kohtaa alkaa tehdä kaikenlaista harjoitusta ja aktivointia näille. Lisäksi nilkan liikkuvuudesta on puhunut jo Art-Fysion Filippa -fyssarini.

Tämän viikon 7 treenit

Salitreeni onnistuu vaivasta ihan hyvin, samoin sisäpyöräily. Perjantainen juoksutreeni ei ollut ehkä viisain veto, mutta ei se jalka siitä kovin paljon pahemmaksi mennyt. Jalkaterapeutti totesi, että kävellessäni jalka ei rullaa nätisti suoraan jalkaterän yli, vaan liike ikään kuin kiertyy hieman lonkasta ulos auki ja se aiheuttaa sen, että rullausvaihe kuormittaa enemmän isovarvasta ja jalan sisäsyrjää. Siksi kovettumat, vaivaisenluu ja varmaan myös ikuisesti kireät lonkankoukistajatkin.. Nyt sitten tosiaan availlaan nilkkaa, jotta jalkaterä kuormittuisi tasaisemmin.

Vaivojen määrä on tässä kropassa kuitenkin toistaiseksi ollut vakio. Kun yksi on akuutti, niin muut pysyttelevät oireilematta. Ainakin pakaran hermopuristus on ollut poissa jo ties kuinka pitkään, ja se on ihana juttu se! Salilla olen vahvistanut gluteus mediuksia loitontajalaitteessa lähes joka treenissä ja olen venytellyt ahkerasti (minun skaalallani..) lonkankoukistajia.

Jalkaterapeutin kanssa juttelu oli kuitenkin jollain tavalla.. terapeuttista. Hänelläkin on omat vaivansa ja tulipahan taas muutenkin vähän poksauteltua sitä kuplaa, jossa "kaikki muut ihmiset" ovat ihan terveitä ja vaivattomia, ja itsellä vaan sattuu ja oireilee. Välillä vaan tuntuu siltä, että ongelmia on koko ajan lisää, ja ne eivät todellakaan lähde ajan kanssa pois (kuten kouluterkkari tai lääkäri sanoi erilaisista lastentaudeista/kasvuvaivoista ollessani lapsi/nuori). Nyt ne pysyvät suht hallittavissa, jos teet 182 harjoitusta päivässä ja käytät kaikenlaisia tukivempeleitä.. 

Edit: pakko lisätä tähän loppuun mahdollisia närkästyjiä varten, että en vertaa puolison ja lapsen menettämistä vaivaisenluun aiheuttamaan harmiin. 

Ajokoira arjen johtajana

Pari viikkoa sitten hesarin Vieraskynän aiheena oli "Ajokoiran näköisestä johtajasta tuli ihanne".

Johtajan on näytettävä ”ajokoiralta”: nuorekkaalta, sopusuhtaiselta ja atleettiselta. Hänen tulee säteillä energiaa, kestävyyttä ja elämänhallintaa – ja viihtyä parrasvaloissa.
Nuorekkaan, sopusuhtaisen ja atleettisen johtajan ajatellaan liikkuvan aktiivisesti, syövän viisaasti ja nukkuvan hyvin. Ajokoiralta näyttävän johtajan uskotaan viestivän terveestä ja kurinalaisesta elämäntavasta.

Olen jonkun verran pyöritellyt näitä asioita mielessäni, kun elämäntyylini on ehkä hieman erilainen kuin esimieskollegojeni tai tiimiläisteni. Nyt olen viimeinkin löytänyt hyvän tasapainon koiran liikuttamisen ja oman saliharjoitteluni välillä, ja tiedän oikein hyvin, että omat liikuntamääräni ovat koiran lenkittämisestä johtuen melko suuret. Saliaamuina arki sujuu tällä hetkellä näin:

• aamulla herätys 5:15, ruokin Viirun ja lähden Kaapon kanssa tekemään noin 40 minuutin kävelylenkin. Ihan normaalia vauhtia kävellään, ei paineta hiki hatussa mutta ei myöskään maleksita.
• lenkin jälkeen menen salille tekemään n. 50 minuutin salitreenin koko kropalle (pääpaino suhteellisesti heikommassa yläkropassa).
• takaisin kotona olen 7:00 jälkeen, suihku ja aamupala ja sitten vielä 20-30 minuutin kävely Kaapon kanssa ennen töihin menoa.
• töissä olen näinä päivinä 9.20-17.20 ja kotona sitten taas kuuden maissa
• Kaapon kanssa taas ulos, ja ollaan yleensä joku 1,5 tuntia. Usein kaksikin, mutta siinä on sitten jo mukana koirapuistoilua pidemmän aikaa. Varsinaista lenkkeilyä (= minulle aktiivista kävelyä) on yleensä vain reilu tunti. 
• kotona illallista, vähän valmistautumista seuraavaan päivään ja yhdeksän aikaan olenkin jo unten mailla.

Tällaisina päivinä ei paljon siis mitään muuta ehdi, mutta toisaalta näitä on vain 2-3 arkiaamua viikossa. Yhden salitreenin voi aina tarvittaessa jättää viikonlopulle. Pitkään tuskailin aamujen kanssa, kun tein Kaapon kanssa tunnin lenkin ja olin usein sen jälkeen jotenkin väsähtänyt, enkä jaksanut enää salille mennä. Toisaalta olisin voinut mennä salille ensin, ja lenkkeillä sitten, mutta sekin oli huono vaihtoehto. Salin jälkeen ei ole kauheasti paukkuja tehdä pitkää lenkkiä, ja palkkarin + salilla juodun vesipullollisen ansiosta lenkillä oli aina kauhea kupla otsassa. Sitten keksin jakaa aamulenkin kahteen osaan ja kaikki ongelmat oli ratkaistu!

Kaapo tarvitsee paljon liikuntaa ja olenkin täällä varmaan jossain vaiheessa maininnut, että sellainen optimaalinen määrä sille on kolmisen tuntia päivässä. Sen verran kun ollaan ulkona, niin se on mukavan väsynyt rakki kotona. Kun jää alle sen, niin sillä on kotona vähän turhaa energiaa hössöttää ja keksiä kaikenlaisia kolttosia. Ei mitään tuhoamista tms., mutta kanniskelee esim. kenkiä ja kulkee kissan perässä jne. huomion hakemista. Arkipäivinä en ihan saa itsestäni tuota kolmea tuntia rutistettua, jos ei koirapuistossa tosiaan ole aktiivista juoksu-/painikaveria. Silloin jää lenkkien saldo 2,5 tuntiin (jaksaminen on välillä puolesta tunnista kiinni!), mutta sitten laitan sille kotona älypelejä pelailtavaksi, ruoan aktivointipalloon, ja välillä vähän vetoleikkejä ja naminpiilotusta.

Kuva uudenvuoden aatolta hotellihuoneesta

Jos tätä päivää erehtyy avaamaan työkavereille, niin seurauksena on helposti äimistelyä, että "miten sä jaksat" jne., mutta itse en pidä itseäni mitenkään supervirkeänä, kurinalaisena/askeettisena ja energisenä ihmisenä, vaan elämäntyylini on itselleni sopivien valintojen noudattamista. Esimerkiksi raittiudella tai kasvissyönnilläni ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pyrkisin niiden kautta elämään terveellistä ja/tai kurinalaista elämää. Omat valintani on tehty eri aikoina erilaisissa olosuhteissa, ja se, että "lopputulos" näyttää joltain, ei kerro koko totuutta. Tämänkin bloggauksen alussa kerroin arjesta niinä kahtena tai kolmena päivänä viikosta, kun käyn salilla. Toisenlaisen aiheen alla olisin kertonut tarkemmin eilisestä, jolloin söin neljä vai viisi isoa mustikkaleivosta jäätelön kanssa ja laiskottelin koko päivän (no okei, tiskasin) ja koiran kanssakin kaikki lenkit suuntautuivat koirapuistolle, jossa sattui olemaan juuri passeleita riehujakavereita.

Esimiehenä tai rekrytoidessani en arvota ihmisiä elämäntyylin pohjalta. CV:ssä luetellut maratonit, triathlonit, huippujen valloitukset, raakaravintovalmentajan sertifikaatti ja satakunta luottamustoimea näiden ohella eivät yksinään tee vaikutusta; mutta toisaalta voivat tehdä, jos haastateltavalla on elämässään muutakin kuin suoritushakuisuutta. Oman tiimini huippuosaajien elämäntavat ja -tyylit ovat keskenään hyvin erilaisia. Toisilla on lapsia, toiset opiskelevat, jotkut treenaavat maltillisesti, toiset eivät ollenkaan. Elämäntavoista sen verran, että itselläni on hyvin kielteinen asenne esimerkiksi tupakointiin, mutta en voi mitenkään nähdä tiimini tupakoitsijoita vähemmän pätevinä kuin savuttomia.

Itse olen aamuvirkku, ja menen ajoissa nukkumaan. En edes pysty valvomaan myöhään, koska sitten vain nukahdan vaikka väkisin. Ja kun ei ole lapsia tai muita harrastuksia kuin koira + sali, niin tekstin alussa kuvaamani arki on mahdollista. Janne hoitaa yleensä kaupassakäynnin ja viikonloppuna laitetaan ruokaa niin, ettei arkena tarvitse. Tai jos arkena tarvitsee kokkailla, niin Janne hoitelee senkin sillä aikaa, kun olen koiran kanssa ulkona.

Aiempien koirien kanssa en liikkunut ihan näin paljon. Oltiin kyllä helpostikin pari tuntia päivässä  ulkona, mutta kilometrit olivat maltillisempia, koska ne ovat olleet rauhallisempia tassuttelijoita, ja niitä on voinut pitää vapaana. Käveltiin usein läheisille niityille, jossa ne juoksentelivat vapaana ja leikkivät keskenään. Kieltämättä yhdistelmä energinen koira + mahdoton irtipidettävä vaatii omistajaltaan sitkeyttä ja kestävyyttä. Kaapon lenkittäminen on minulle osittain suorittamista, ja mittailen kellosta, että se saa tarpeeksi liikuntaa, ja haen kompromisseja oman jaksamiseni ja Kaapon lenkittämisen välillä. Siinä tulee ehkä hieman sitä kurinalaisuutta ja päättäväisyyttä kuvioon, sillä näen, ettei koira voi hyvin, jos se kotona joutuu hakemaan huomiota turhautuneena. Hyvinvoiva koira on väsynyt koira kotioloissa :).

Nuorempana olisin voinut ajatella, että tällaisen koiran kanssa liikkuminen riittää yleensäkin liikunnaksi. Mutta nyt kun on kolmenkympin jälkeen ilmestynyt kaikenlaisia vaivoja ja vammoja, jotka tuntuvat pahenevan yksipuolisesta ja kävely-/juoksuvoittoisesta liikunnasta, niin salitreenin motivaatioksi melkein riittää se, että sen jälkeen on paikat kipeänä vain hyvällä tavalla.

Tämän viikon treeninä on ollut kaksi salia ja kaksi aerobista (yksi juoksulenkki koiran kanssa ja yksi kuntopyörällä tehty hiit). Tänään piti tehdä vielä kolmas salitreeni, mutta eilen illalla alkoi yskittää ja nyt palelee, + yskittää, joten ei tunnu yhtään hyvältä ajatukselta lähteä salille reuhkimaan. Lepäillään nyt tänään ja katsotaan huomenna vointi uudelleen.

Nesteinen treenari

Tammikuun aikana olen saanut treenaamisen taas säännölliseksi. Koko kroppaa kuormittavia lihaskuntotreenejä salilla ja kotona tein kahdesti viikossa. Lisäksi kävin muutaman kerran juoksemassa ja tein intervallitreeniä kuntopyörällä. Ihan tyytyväinen olen. Huomasin vaan taas, että kun on paljon vetoliikkeitä (mave, leuanveto jne.), niin forkut alkoivat kiristää ja vanha rannevamma muistutteli, että ei kannata jatkaa ihan tällaisella valitulla tiellä. Nyt jaottelen treeneissä liikkeitä vähän eri tavalla, etten kisko saman treenin aikana eri liikkeissä koko kropan painon edestä tai enemmänkin.

Tällä viikolla seuranani on ollut ehkä elämäni ensimmäistä kertaa aivan jäätävä turvotus. Olen kuin pallokala. Luultavasti hormonaalista, koska ruokailujen tms. suhteen mikään ei ollut muuttunut. Oli vähän tukalaa, kun normivaatteet puristivat päällä, ja töihin mieli mennä verkkareissa. Epätoivo sai jopa tekemään vihersmoothien, jossa on selleriä :D. Nyt alkaa jo helpottaa, mutta smoothie tuli kyllä jäädäkseen. Googlasin erilaisia reseptejä, ja tästä tuli ihan kelvollista:

- päärynä
- pinaattia (pakastepinaattia laitoin n. 6-7 palaa)
- 10-15 cm pätkä kurkkua
- tammenlehtisalaatti tai romaine-salaatti
- 1-2 vartta selleriä
- banaania sen verran kuin haluaa: pieni banaani on ihan sopiva määrä ja jäisenä vielä parempaa
- inkivääriä
- puolikas sitruuna
- tuoretta minttua
- kurkumaa
- kanelia

Oikein raikasta ja samalla vähän tulista (inkiväärin kautta), ja menee kyllä ihan nikottelematta alas. Nappaan rautaa tuota hörppiessäni, niin sen imeytyminen tehostuu samalla toivoakseni. En ole vähään aikaan mittauttanut rauta-arvojani, mutta suurinpiirtein koko aikuisikäni se on ollut alakantissa, eikä rautalisän nauttiminen ole koskaan aiheuttanut minulle mitään ongelmia.

Tammikuun aikana täytin vuosia ja juhlin miehen ja siskon perheen kanssa Umeshu Sushissa syömällä jättiannoksen sushia. Mies oli sitä mieltä, että seuraavalla kerralla syödään 70 palaa, mutta tuo 50 palaa oli kyllä ihan riittävä meille kahdelle :D. Oli kyllä niin hyvää ja laadukasta sushia, että ei tee mieli enää missään muualla sitä syödäkään. Ja sympaattinen paikka muutenkin.

Töiden puolesta tuli reissattua taas kerran Tukholmaan, tällä kertaa JET-valmennuksen merkeissä. En ollut muistanutkaan, että olin ilmoittautumislomakkeeseen merkinnyt erikoisruokavalion, kun en aina sitä jaksa laittaa, jos ruokailut on buffetissa. Noukin sieltä sitten jotain syötäväksi kelpaavaa. Mutta meillä oli myös kokouslounas ja kokoustarjoilut, ja siellä oli oikein nähty vaivaa! En enää muista kumpana päivänä oli mitäkin, mutta toisena päivänä kokoustarjoiluna oli eräänlaisia rieskarullia, joissa oli täytteenä vähän itämaiseen tyyliin wokattuja kasvissuikaleita. Ne olivat vähän säpsäkän makuisia, mutta se rieska sitten lievitti tulisuutta. Juuri sopivia, tykkäsin kovasti! Ja toisena päivänä oli sitten sämpylä, jossa oli täytteenä Violifen vegaanista juustoa. Kun nuo Violifen ja Wilmersburgerin juustot pari vuotta sitten(?) tulivat Suomeen, niin ostin niitä aika usein ja sitten kyllästyin. Mutta nyt ilahduin kyllä, kun ei ollutkaan pelkkää salaattia leivän sisällä!

Toisena iltana en käynyt illallisella ollenkaan, kun kokouslounas oli niin tuhti. En enää muista pääruokaa, mutta alkuruoaksi oli ihan järkyttävän iso hyvänmakuinen salaatti, jossa oli kaikenlaisia kasviksia, oliiveja ja artisokkaa ja jotain hyvänmakuista mausteöljyä. Ei minulla mitään kuvia ruoista ole, kun en jaksa enää kaivella kännykkää esiin. Olen vähän väsynyt kaikkeen somettamiseen, ja aika harvakseltaan mitään enää päivitän mihinkään. Nyt olen jopa ehtinyt lukea kirjoja (no okei, yhden kirjan). Mutta laivan päälle palatakseni vielä: kiertelin illalla pitkin laivaa miettien, mihin illalliskuponkini käyttäisin. Laivan Promenade-kadulle oli avattu Fast Lane-ravintola, josta olisi saanut tofuwokkia tai vaikka falafelejä. Ja taisi olla joku kasvishampparikin, jossa kai juuri tuota Violifen juustoa, voi että. Mutta kun ei ollut yhtään nälkä, niin menin tuliaisostosten jälkeen sitten vain hyttiin ja nukahdin sinne jo yhdeksältä.

Tässä tällainen kuulumispostaus, tylsästi yhdellä kuvalla mennään. Hyvää alkavaa helmikuuta!

Ilmeellä nousee, jos ei muuten..

Lomalla ainakin ehtii treenata

Vietän loman viimeisiä päiviä, ja on ollut aivan ihanan rentouttavaa lomailla nyt kun tuli kunnon talvi. Ei ole tarvinnut änkeytyä aamulla myöhässä kulkeviin juniin, ja olen saanut lenkkeillä Kaapon kanssa keskellä päivää ja nauttia auringosta (ja viimasta..). Olen nukkunut pitkiä 12 tunnin yöunia kahden peiton alla lämpimässä, käynyt salilla, tapittanut Solsidania ja tapasinpa ystävääkin eilen lounaan ja teen merkeissä.

Viime sunnuntaina kävin siskon kanssa yhdessä Ryhdin salilla. Pyysin häntä mukaan, jotta saisin itsekin viimeinkin palattua treenien pariin. Treenien väliin jääminen tuntuu (tässä iässä?) etenkin niska-hartia -seudun jumituksina ja kipuina. Ajatuksissani olen kiskonut ylätaljaa vaikka kuinka, mutta ei se oikein riitä. Oli vähän sellainen höntsäilytreeni, kun koutsasin siskoa siinä samalla, mutta pääasia, että tuli lähdettyä. Tein tarkoituksella todella kevyillä painoilla, kun tiesin, että sekin riittää kipeyttämään paikat jo ihan riittävän pahasti. Tehtiin aika perusliikkeitä: maastavetoa, ylätaljaa, pystypunnerrusta, hauiskääntöä ja askelkyykkyä.

Maanantaina kävin Elixialla tekemässä intervallitreenin kuntopyörällä. Siinäkin vähän normaalia kevyemmin; kun yleensä olen tehnyt minuutin vedot kahden minuutin palautuksilla, niin nyt tein 45 sekunnin vedot 1,5 minuutin palautuksilla. Kuusi vetoa kuitenkin, kuten normaalistikin olen tehnyt. Aika paljon oli porukkaa maanantaina aamulla yhdeksän aikaan salilla. Tiistaina en treenaillut mitään, kun oli vielä melko kipeät lihakset sunnuntain treenistä.

Keskiviikkona tein Elixialla lyhyen selkä-olkapäätreenin, kolme liikettä kummallekin lihasryhmälle ja siinä kaikki. Eilen sitten taas oli välipäivä ja tänään tein koko kropan salitreenin kiertoharjoitteluna Ryhdillä. Kyykky-alatalja-pystypunnerrus / mave-ylätalja-vinopenkki. Kaksi pappaa oli samaan aikaan treenaamassa, ja radiosta tuli Bangladeshin tehdastyöläisten tuotanto-olosuhteista (ja tuli sellainen olo, että nyt viimeistään lopullisesti boikottiin kaikki HM:t, Lindexit yms., vaikka en ole niistä juuri mitään enää vuosiin ostanutkaan). Papat päivittelivät, että kyllä hekin tekivät aikoinaan 16-tuntista päivää, ja se vissiin sitten tarkoitti sitä, että  Bangladeshissä ei tartte ruikuttaa. Teki mieli kysyä pari tarkentavaa kysymystä palkasta ja vessaan pääsemisestä työaikana, mutta tyydyin sitten vaan pyörittelemään silmiäni. Kuka jaksaa kinastella pappojen kanssa.

En tehnyt mitään uuden vuoden lupauksia, vaikka tällainen vuodenvaihde onkin kaltaiselleni  rajoittuneelle ihmiselle herkullinen kohta. Onhan se nyt paljon helpompaa muistaa, että "olen ollut vuoden 2016 alusta asti.." kuin joku maaliskuun 9. päivänä aloitettu juttu. Tavoitteena on nyt vain  saada edes jonkin verran lisää voimaa tähän kroppaan ja käydä säännöllisesti salilla, ilman isompia taukoja. Kun jäin lomalle ja siirtelin täällä kotona jotain tavaroita, niin oikein kimmastuin itselleni, kun jonkun ison laatikon siirtäminen tuntui niin raskaalta. Sillä raivollahan se sitten siirtyikin näpsäkästi.. :D.

Vuosi vaihtui lentokenttähotellissa Kaapon kanssa. Sillä oli jo 31.12. aamupäivällä maha sekaisin satunnaisista paukahduksista, joten päätös lähteä hiljaisuuteen oli aivan oikea ratkaisu. Olin vähän huolissani, että tuleeko juostua koko yö ulkona, jos sillä on ripuli, mutta turhaan. Saavuttiin hotellille 17.30 aikaan ja vaikka lentokentän alueella ei saakaan ilotulitteita räjäytellä, niin asutusta on kuitenkin siinä 2-3 kilometrin päässä, ja sieltä kaukaa alkoi jo kuulua enenevässä määrin paukahduksia. Koira päätti siltä seisomalta aloittaa ummetuksen ja iski myös rakkonsa umpeen. Itse hotellissa oli hiirenhiljaista, ei kuulunut mitään ääniä. Kaapolla oli aktivointileluja mukana, joiden kanssa se vähän touhuili, ja itse tein pikkuisen läksyjä JET-tutkintoa varten.

Yöllä kokeilin vielä kolmen aikaan käydä Kaapon kanssa ulkona, mutta se ei suostunut mitään tarpeitaan tekemään. Edes nurmikkoalueilla loikkivat citykanit eivät saaneet sitä vakuuttuneeksi siitä, että normaalielämä on mahdollista. Vasta aamulla kahdeksan jälkeen se sitten kävi pissalla, kun edellisestä kerrasta oli jo 16 tuntia. Eikä sitäkään todellakaan tehnyt heti ulos päästessään, vaan ensin piti noin vartin ajan kuljeskella häntä koipien välissä varmistamassa, että karmea paukuttelu on todellakin ohi. Hotellissa oli muuten parikymmentä muutakin koiraa meidän lisäksemme, monilla oli kaksi tai kolmekin mukanaan. Voisivat markkinoida sitä uuden vuoden turvakotina koirille :). Hotelliyöpymisestä oli (rauhallisen koiran ohella) se hyöty, että Kaapo ei nyt yhdistä tuttuja lenkkireittejä paukutteluun. Syksyllä kun sattui yksi nopea ilotulitus tässä lähialueella ja satuttiin olemaan ulkona juuri silloin, niin Kaapo ei suostunut moneen viikkoon menemään siihen kortteliin, missä oltiin sillä hetkellä.

"Pakkasta 25 astetta ja tyyppi pysähtyy ottamaan selfien.."

Minulla ei ole ikinä ollut näin (ääni)arkaa koiraa, joten tulee kyllä opittua kaikennäköistä aran koiran käyttäytymisestä tämän kanssa touhutessa. Kaikkia muita koiria olen voinut pitää vapaana tai pitkässä hihnassa kulkemassa edessä/takanani, ja olen voinut luottaa niiden normaaleihin yhteiskuntataitoihin tässä ihmisten maailmassa. Kaapo on siinä mielessä hyvin tyypillinen rescue, että siltä puuttuu paljon sellaisia palikoita, joita tarvittaisiin perusarjessa. Esimerkiksi tutut ihmiset se hyväksyy ehdoitta, mutta ihan tavallisilla kävelylenkeillä pidän sen aina vierellä, kun tulee ihmisiä vastaan tai takaa ohi. Sille jokainen vieras ihminen on potentiaalinen uhka, ja mitä erikoisemmin pukeutunut, sen pahempi. Nyt pakkasilla on vielä paljon epäilyttävämpää, kun ihmisistä ei näy kuin silmät karvareuhkojen kehystäminä ja kävelevät lumien narskuttaessa kenkien pohjia. Jos antaisin sen mennä pitkässä hihnassa, se haukkuisi ihmisille pelkoaggressiivisesti. Paljon kuljetaankin tuolla namien kanssa, mutta en usko, että saan ikinä kokonaan kytketyksi kaikkia sen epäluuloja pois. Vaadin koirilta aika vähän (en juuri mitään), mutta toki haluan tehdä arjen sen itsensä takia sille helpommaksi.

Sain vähän lisää tietoa sen menneisyydestä, ja se ei ollut mitään iloista kuultavaa. Kaapo on tosiaan huostaanotettu edelliseltä omistajaltaan eläinlääkärin päätöksellä, ja yhdistykselle se meni kotia etsimään pahasti aliravittuna. Sijaiskodissa se oli suhtautunut ruokaan niin fanaattisesti, että oli syönyt ostoskassista tippuilleet tomaatit ja sipulit ahneesti valonnopeudella peläten, että ei saa ruokaa. Ei tarvitse olla kaksinen Einstein päätellessään, että alkutaipaleella ei ole juuri sosiaalistettu tai muutenkaan koulutettu, jos perustarpeistakaan ei ole pidetty huolta. Se on ollut meillä kohta vuoden ja on rauhoittunut kyllä aika tavalla. Löydettiin hyvä (ja tosi kallis) probiootti, jolla sen suolisto-ongelmatkin pysyvät kurissa (sillä diagnosoitiin krooninen koliitti marraskuun alussa). Kotioloissa Kaapo on leikkisä, ja etenkin vinkuleluja "hellästi" hoitava iloinen ja vekkuli koirapoikanen.

Ensi viikolla palaan töihin ja tammikuu onkin aika kiireinen eri reissujen muodossa, joten pitää suunnitella varmaan aina koko seuraava viikko (treenit yms.) aina edeltävänä viikonloppuna, ja siltikin varmaan tulee muutoksia..

Syksyn pikakelaus

Parin kuukauden blogitauko ei ollut harkittu, mutta en ottanut siitä mitään paineitakaan. Kun en kerran juuri treenannut, niin ei treeniblogiin ollut mitään kerrottavaa. Olen toki kirjoitellut tänne muitakin asioita kuin treeneihin liittyviä, mutta ei ole ollut tarkoitus, että niistä tulisi pääsisältöä.

Kulunut syksy ja loppuvuosi on jatkanut 2014 syksyllä alkaneita surullisia tunnelmia. Nanna-kissamme jouduttiin nukuttamaan pois 9.12.; se oli myös Luton kuoleman vuosipäivä. Nannan syöminen oli ollut pidemmän aikaa huonoa, ja huomasin, että sen kuivuminen alkoi kiihtyä. Syksyn mittaan nesteytettiin sitä 2-3 kertaa viikossa, mutta marras-joulukuun vaihteessa sitä piti nesteyttää joka päivä, että siitä olisi apua. Nesteyttämisen avulla kissa siis söi itse, kävi hiekkalaatikolla normaalisti, oleskeli meidän seurassa ja hakeutui syliin; oli normaali oma itsensä. Kun se kuivui, se alkoi oksennella, oli huonovointinen, ei halunnut syödä, hakeutui piilopaikkoihinsa. Nestevajauksessa on paljon samoja oireita kuin krapulassa, lääkäri sanoi. Kiihtyvästä kuivumisesta arvelin, että munuaiset alkavat olla jo aivan finaalissa, ja otin lääkäriin yhteyttä. Toki olisin voinut nesteyttää sitä joka päivä, jos siitä olisi hyötyä, mutta eiväthän ne munuaiset loputtomiin toimi senkään avulla. Tutkimuksissa ilmeni, että Nannalla oli haimassa kasvain, joten se yksistään jo riitti aiheuttamaan heikon ruokahalun. Viimeiselle matkalle mentiin autolla, Nanna minun sylissäni, hyvinkin valppaana ja kiinnostuneena valojen ja varjojen liikkeestä. Oli sillä jo ikää (ainakin) 17 vuotta, mutta silti en pitänyt sitä mitenkään ikäloppuna, kun kissoissa tuo vanheneminen ei samalla tavalla näy kuin koirissa. Ja on paljon kissoja, jotka elävät lähelle kahtakymppiä tai päällekin.

Siskokset yhdessä vuonna 2004, kumpikin vielä soman pyöreä ja elämänsä kunnossa.
(Vasemmalla Nekku, oikealla Nanna)

Nyt meillä on siis vain Kaapo-koira ja Viiru-kissa. Tällaista kokoonpanoa ei ole koskaan ollutkaan. On ollut yksi koira, sitten oli koira ja kaksi kissaa, koira ja kolme kissaa, kaksi koiraa ja kolme kissaa, koira ja neljä kissaa jne. Parhaimmillaan tässä talossa vilisti kolme koiraa (joista yksikään ei virallisesti omani) ja neljä kissaa. Silloin onneksi kukaan ei vaatinut erityisiä hoitotoimenpiteitä tai ylimääräistä huolenpitoa. Nyt kun on muutaman kissan ja yhden koiran saattohoidon käynyt läpi, niin tuntuu oikein sopivalta omalle kantokyvylle tämä nykyinen määrä. Joitakin sana “saattohoito” kavahduttaa, kun puhutaan lemmikeistä. Että eikö voisi jo päästää irti ja kun se kuolee kohta kumminkin. Itse olen kuitenkin kokenut, että sen oikean hetken kyllä tietää. Saattohoito voi olla itselle raastavaa aika ajoin, mutta se on myös samalla surutyötä. Ja niin kauan kuin hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja, minun ei tarvitse kiirehtiä eutanasiapäätöstä vain siksi, että en itse kestä. Olen onnellinen hyvistä päivistä ja teen kaikkeni helpottaakseni huonoja. On kuitenkin hyvä, että on joku - ehkä vähän ulkopuolinenkin - jonka kanssa jutella asiasta; jolta saa sitten vähän perspektiiviä. En usko olevani tilanteelle sokeutumisen yläpuolella ja siksi on tarpeellista, että on luottolääkärit, lemmikillisiä ystäviä ja sisaruksia, jotka osaavat ottaa kantaa asiaan hienotunteisesti mutta kuitenkin realistisesti.

Luin taannoin artikkelin naisesta, joka oli lapsena menettänyt veljensä ja vanhempansa tsunamissa 2004. Artikkelista opin käsitteen resilientistä ihmistyypistä, joka selviää vastoinkäymisistä tavanomaista paremmin. Pystyin hyvin samaistumaan tuohon ja olin jotenkin iloinen, että tälle on oma terminsä. Suren voimakkaasti, mutta en menetä toimintakykyäni, vaan ponnistelen pysyäkseni pinnalla. Ok, en ole menettänyt koko perhettäni, enkä vertaakaan nyt vanhenevien lemmikkien nopeatahtistakaan menettämistä siihen. Mutta esimerkiksi työelämässä kun on ollut vaativia haasteita ja rankkojakin muutoksia, olen huomannut, että selviän niistä ympärilläolevia nopeammin, ja ryhdyn aika pian laatimaan uusia suunnitelmia ja “selviämisstrategioita”. Vaikka koen olevani herkkä ja reagoin kyynelehtimällä niin onnellisille kuin surullisillekin uutisille, niin käsittelen ne kuitenkin melko nopeasti mielessäni.

Esimerkiksi tämän syksyn maahanmuuttokeskustelussa ärsyttää eniten sen paikallaan vellominen, ja samojen kliseiden ja argumenttien toistelu uudestaan ja uudestaan. Inspiroidun valtavasti ihmisistä, jotka tarttuvat toimeen ja yrittävät sopeutua ja sopeuttaa rakentavasti uuteen tilanteeseen; järjestävät turvapaikanhakijoille aktiviteettia, perehdytystä jne. Sen sijaan, että vaan itketään ja päivitellään somessa kuinka kamalaa ja turvatonta nyt on ja maailma/Suomi/tms kulkee kohti tuhoaan.

Sen verran suru ja stressi kuitenkin vaikuttaa toimintakykyyn, että salitreenit eivät ole koko syksynä oikeastaan maistuneet. Tai voiko siitä syyttää surua? Ei ihan kokonaan, vaikka on sillä suuri osa. Surutyön ollessa jatkuvasti päällä ei löydy tästä kropasta sitä energiaa ja positiivista puhtia, joka painojen nosteluun vaaditaan. Salilla olen käynyt koko tänä vuonna Heiaheian mukaan vain 44 kertaa. Alle kerran viikossa siis. Jotain kotijumppaa olen kyllä tehnyt sitten välillä vähän lisäksi. Tänä vuonna  jaksamiseen on vaikuttanut merkittävästi myös Kaapo, jonka kanssa lenkkeilyn määrä ja intensiteetti on kohonnut aika paljon aiemmista vuosista. Muita koiriani olen halutessani pystynyt pitämään paljon vapaana esimerkiksi niityillä ja pelloilla, ja oma liikkumiseni on ollut sitten kevyttä höntsäilyä siinä sivussa. Kaapon kanssa olen nyt joutunut itsekin laittamaan tassua toisen eteen sen kolme tuntia päivässä, joten siinä on paukut salitreeniin olleet aika tiukassa. Oma kroppakin on joutunut uudenlaisen haasteen eteen, kun aika ajoin on lonkankoukistaja jumissa, joku varvas hiertynyt/tulehtunut, etureisi kramppaa, pohje kipeytyy jne. Ei mitään sellaista, mistä ei selviäisi, mutta kekseliäisyyttä, kehonhuoltoa ja välillä vähän fysioterapiaakin on tarvittu.

Joten juokseminen on tänä syksynä syrjäyttänyt salitreenit. Sitä samaa tasavauhtista juoksulenkkiä on tullut tahkottua yhtenä sun toisenakin aamuna. Marraskuussa kävin muutaman kerran salilla, ja joka kerta ajattelin, että pääsisinpä tänne useammin. Laitoin kellon soimaan aamulla 4.30, että ehtisin lääkitä Nannan, ruokkia kissat, lähteä lenkille Kaapon kanssa ja pääsisin salille kuuden aikaan, jotta ehtisin ajoissa töihin. Työmatkaan minulla menee nopeimmillaan noin 40 minuuttia, yleensä 45-50 minuuttia. Kun kello sitten aamulla soi, ulkoa kuului sateen ropina tai myrskytuuli ja uni painoi silmää, laitoin tunnilla eteenpäin ja skippasin salin. Ei siihen muuta tarvittu. Iltaisin kuitenkin nukahdin siinä 20-21 välillä, eli periaatteessa yöunet olisivat riittäneet. Mutta jokin puhti vain puuttui, sillä vielä viime vuonna noin aikaisin herääminen ei tuottanut lainkaan samanlaisia vaikeuksia. Ja sitten kun salitreenit vain alkoivat jäädä pois, aloin sopia töissä aamulle palavereja ja tapaamisia, joten en enää niidenkään vuoksi olisi ehtinyt salille.

Ensi viikolla jään lomalle hetkeksi aikaa ja aloitan taas treenit tauon jälkeen. Yritän löytää sen sopivan balanssin Kaapon kanssa lenkkeilyn ja salitreenien välille. Fillaria olen välillä jo hyödyntänytkin, joten se on ainakin yksi vaihtoehto salipäivien aamulenkeiksi. Tunnin kevyt pyöräily tasamaalla väsyttää aika paljon vähemmän kuin juoksu- tai kävelylenkki.

Voisi olla keväiseltä parvekkeelta, mutta on ihan tapaninpäivänä 2015 räpäsäisty kuva..

Makeaa syksyä

Antibiootit tepsivät ja varvas parantui. On se omituisen punainen kyllä edelleen, mutta ei turvonnut eikä kipeä. En kyllä tiedä, mitä tekisin näiden räpylöideni kanssa. Muutamana edellisenä talvena käyttämäni Haglöfsin ulkoilukengät (kahdet eri, mutta samaa mallia) eivät tunnu vasemmassa jalassa enää yhtään hyviltä. Tuntuu kuin vasen jalka olisi puolen vuoden aikana kasvanut leveyttä, ja ne puristavat juuri siitä varpaan kohdalta. Nyt painelen koiran kanssa juoksulenkkareissa koko ajan, ja ne ovat vähän viileät jo joinain aamuina.

Tässä iässä(?) vamma seuraa toistaan. Olen käynyt nyt vähän enemmän juoksemassa, kun salilla käynti ei maistu, ja on ollut aikaisia aamuja töissä. Kaapon kanssa ollaan juostu aamuisin 9,5-10 km:n lenkki tuonne pitäjän kirkonkylälle. On muuten näkynyt ihan hurjasti supikoiria viime aikoina. Ne ovat hauskan näköisiä, kun yhtäkkiä jostain hämärästä puskasta tuijottaa valkoinen maski ja katoaa äkkiä, kun tajuaa tulleensa huomatuksi. Samanaikaisesti sen kaveri jolkotteli tietä pitkin vastaan ja pujahti sinne samaan puskaan. Yksi lähti uimaan Vantaanjokeen, kun ei muutakaan keksinyt. Kaapo tietysti aivan pöhkönä tempoilee niiden perään, kurnuttaa ja lopulta kimakka ajohaukku alkaa. Pahin oli ehkä tilanne, kun Kaapo ryntäsi hihnan mitalla johonkin ryteikköön, jossa supi veteli juuri aamiaistaan, ja kiukkuisena alkoi murista ja sähistä Kaapolle. Sain koiran onneksi käskytettyä pois sieltä ja aika vikkelästi jatkettiin matkaa.

Yhtenä aamuna pari viikkoa sitten juostessa mietin, että onpa ihanaa, kun mihinkään ei satu ja juoksu kulkee. Oikein nautiskelin siitä tunteesta, ja tuntui siltä, että leijailen kaksi senttiä maanpinnan yläpuolella. Ehkä kaksi minuuttia sen ajatuksen jälkeen alkoi pohjetta kirrata ihan kunnolla. Oltiin jo lähellä kotia ja pystyin osittain kävelemään ja jonkun verran hölkkäämään loppumatkan kotiin. Pari päivää sitä katselin ja yritin itse aukoa, mutta lopulta varasin ajan Auralle (Hgin urheiluhieronta) ja saatiin pohje kertakäynnillä kuntoon. Se oli todennäköisesti jumiutunut siitä, kun tulehtuneen varpaan vuoksi onnuin jonkun aikaa sitä jalkaa. Huomasin silloin jo kävellessä, että akillesjänteen ja pohkeen alueilla oli pientä oireilua siitä ontumisesta.

Tällä hetkellä on ihan perusjumitukset päällä; tuo oikea lonkanseutu on kestojumissa. Sitäkin Aura aukoi, mutta ongelma on ilmeisesti jossain askelluksessani, ja olen jo luovuttanut. En noilla fyssarin harjoituksilla saa sitä ikinä muutettua, ja jos se venyttelyllä ja hieronnalla pysyy sellaisessa kunnossa, että voin juosta, niin olkoon. Ja kuten taisin jo joskus aiemmin mainita, niin keskimmäisen pakaralihaksen vahvistaminen on vähentänyt pakaran hermopuristusoireita niin paljon, että sitä on enää todella harvakseltaan. Lähinnä silloin, jos olen juossut useampana päivänä peräkkäin, ja venyttely on jäänyt tekemättä.

Mutta niin, juoksu kulkee enimmäkseen ihan kivasti, vaikka samaa lenkkiä aina mennäänkin. En enää jaksa ottaa paineita siitä, että olisi vaihtelevia lenkkejä. En kuitenkaan treenaa mihinkään kilpailuun tms., vaan juoksen lähinnä lyödäkseni kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Saan lenkkeilytettyä koiran samalla kun kuntoilen. (Kylläpä sana kuntoilla kuulostaa vanhanaikaiselta. "Woimistelu ja ruumiin wetreäksi tegemine".) Ja nautin siitä, kun koira nauttii juoksemisesta. Se pöhisee ja piippailee, kun laitan juoksukamoja päälle. Viimeistään, kun vyötän juoksuvyön päälleni, se on jo aivan maantiekiitäjänä paikoillaan; savu nousee koivista.

Töissä on ollut ikävä flunssa-aalto, ja vaikka jynssäsin käsiä huolella, vedin vitamiinit ja probiootit nassuun, ja söin kasviksia kilokaupalla joka päivä, niin viimein se pöpö minuunkin iski. Keskiviikkona vielä olin töissä, kun vasta vähän aivastutti, mutta torstaiksi jäin lepäämään. Vilutti fleecepusakka päällä kahden täkin alla ja pää oli aivan tukossa. Mutta sitten kun yhden päivän heti alkuun lepäsin, niin perjantaina jaksoin hyvin mennä töihin. Tällä hetkellä on vain nuhaa ja pientä köhää. Sellainen olo, että ei voi urheilla, mutta muu normaalielämä kyllä onnistuu. Onneksi flunssa tuli nyt, kun seuraavat viikot ovat aika hektisiä.

Aloitan työn ohella johtamisen erikoisammattitutkinnon (JET) suorittamisen, ja ensi viikolla pitäisi olla iskussa sitä varten. Tutkinto kestää kaksi vuotta ja enimmäkseen opiskelen työajalla. Vuosia sitten kun olin vielä asiantuntijatehtävissä, en suurin surminkaan halunnut esimieshommiin. Ja vaikka nytkin päivät ovat ajoittain raskaita ison tiimin kanssa, niin kyllä tämä tällä hetkellä vielä tuntuu omalta jutulta, ja haluan kehittyä ja oppia lisää. Ihmisten (oman ja muiden) käyttäytymisen ymmärtäminen, ja etenkin viestinnän ja kommunikaation kehittäminen on tässä vuosien aikana osoittautunutkin yllättävän mielenkiintoiseksi. Toisaalta sitten taas vastapainoksi kaipaan ihan kunnolla koneiden kanssa nyhräämistä. Ettei tarvitse ymmärtää kuin pelkkää kylmää dataa vaan. Onneksi(?) saan excelöidä ihan riittävästi ja mietin jopa, jos pyytäisin miestä opettamaan mulle jotain pieniä koodausjuttuja.

Salikärpästä odottelen, olen viimeksi käynyt 4.10. sunnuntaiaamuna Ryhdillä treenaamassa, joten huomenna tulee jo kolme viikkoa salitonta elämää. Tuntuu pidemmältä. Ajatuskin salille menemisestä on jotenkin kaukainen. Mutta kyllä se kipinä sieltä taas tulee, pakottamattakin toivottavasti. Yleensä flunssan jälkeen tulee sellainen “uuteen nousuun” -fiilis, ehkä nytkin. Ja kun juokseminen on nyt kuitenkin sujunut niin mukavasti, niin ei haittaa. Salilla en ole enää aikoihin käynyt mitenkään lihaksenkasvatusmielessä. Vähän harteikkuutta kaipaisin edelleen, etten olisi niin henkarimallinen, mutta enpä enempää oikeastaan massaa kaipaa. Kun olen koko aikuisikäni ollut niin kirppu, olen jo tottunut elämään tällaisena. Jos sitä lihasta tulisi ilman suuria ponnisteluita, niin fine. Salitreenistä haluan kuitenkin pitää kiinni ihan sen vuoksi, että se auttaa näihin jumituksiin. Nyt kun on useampi saliton viikko takana, niin niska-hartiaseutu rasittuu töissä ihan eri tavalla, ja alkaa jumittaa.

Loppuun lemmikeistä sen verran, että meidän 17-vuotias Nanna-kissan vointi on kesän ja syksyn aikana hiipunut. Se on monta vuotta jo sairastanut munuaisten vajaatoimintaa, ja nyt viime käynnillä lokakuun alussa krea oli pompannut aika korkealle. Ollaan nyt tällä viikolla aloitettu sille nahanalaiset nesteytykset. Ollin vielä eläessä kokeilin Nannalle pari kertaa, mutta se oli niin äkäinen, että ei viitsitty stressata sitä enää. Nyt kuitenkin se alkoi kuivua niin pahasti, että käytin sen kerran klinikalla nesteytettävänä ja kun se vointi niin dramaattisesti siitä koheni, päätin, että sen on vain nyt onnistuttava myös kotioloissa. Ja niinhän se onnistui. Ei se enää tappele vastaan. Pari maukua protestina, mutta muuten se pötköttelee ja jaksaa odottaa, että toimenpide on ohi. Huomasin, että virtauksen kannattaa olla hidas. Heti kun nopeutin sitä, niin Nanna hermostui.

Nanna 💕 #calicocat #polydactylcat #sixtoedcat #seniorcat #sweetseventeen

A photo posted by @ms_eikku on Oct 18, 2015 at 2:45am PDT

Mielenkiintoista, että Yhdysvalloissa kissojen nahanalainen nesteytys kotioloissa on aika yleistä, mutta Suomessa sitä ei juurikaan edes ehdoteta asiakkaille. Onneksi meidän kissojen lääkäri Teija on kiertänyt maailmaa, ja ollut mm. Espanjassa ja Texasissa töissä, ja tuo sieltä hyviä oppeja tännekin. Jos satut olemaan Helsingissä päin 17.11., niin Teija luennoi Helsingin kissakahvilassa vanhoista kissoista. Lisää tietoa Animagi Felinan FB-sivuilta. Menisin itse, jos en olisi silloin työmatkalla.

Viime aikoina on tullut kuvattua lähinnä herkkuja. On niitä kyllä syötykin, eipä sen puoleen. Mutta jotenkin sen normaalin ruoan kuvaaminen on jäänyt, kun syö viikon putkeen kaalilaatikkoa tai makaronilaatikkoa.. Ne ovat vielä niin epämääräisen mössön näköisiä lautasella, että ei jaksa vaivautua kuvaamaan. Joten tässä hieman herkkukuvia, instassa nämä taitaa olla jo nähtykin.

Sushia Hulluilla päivillä

Raakakakkua miehen äidin luona Kouvolassa

Kansallinen korvapuustipäivä (on meillä aika usein..)

Minttusuklaabrownieita (ohje Vegeherkut-kirjasta)

Äkäinen varvas ja viikon kolme treeniä

Kävin Kaapon kanssa keskiviikkona juoksemassa, perjantaina kävelin sen kanssa kahden tunnin lenkin töiden jälkeen ja eilenkin askelia kertyi lenkkeilystä ja kaupungilla palloilusta yli 30 000. Varvas suuttui ja turposi taas järkyttäväksi palloksi. Kävin sitten hakemassa apteekista sen ab-kuurin ja aloitin eilen illalla. Yölläkin heräsin kipuun vielä, vaikka olin pari tuntia aiemmin ottanut 800 mg ibuprofeenia. Hauduttelin sitä hetken kylmäpussilla ja laitoin pumpulia varpaiden väliin. Nyt se on rauhoittumaan päin.

Tämän päivän aamulenkki tehtiin fillarilla. Se on hullun hommaa, mutta tänään ajoitus oli täydellinen. Lähdettiin siten, että aurinko oli juuri noussut ja rusakot alkoivat olla jo siirtyneet aamu-unille. Mutta kuitenkin siten, että muita lenkkeilijöitä ei vielä ollut, ja sain ajella keskeytyksettä. Jos tulee muita vastaan, niin yleensä hyppään pois pyörän selästä ja talutan, kun ei voi koskaan olla varma, mitä tuo koira saa yhtäkkiä päähänsä; mennä haistelemaan tms. Ja etenkin, jos on muita koiria, niin ohittaminen on astetta jännempää.

Kaapo ei onneksi ole mikään remmirähjä, enää. Tammikuussa meille tullessaan se hyppi ja pomppi kuin kenguru, ja piti hirveää mekkalaa muita koiria nähdessään. Mutta se ei ollut oikeastaan koskaan sellaista aggressiivista vaan enemmänkin hirveää intoa mennä tapaamaan kaikkia. Ja onneksi se on niin ahne, niin makupaloilla koulutin sen aika pian pois siitä tavasta. Nykyisin ohitukset menevät 97%:sti nätisti. Jos vastaantuleva koira aloittaa rähinän, niin joissain tapauksissa Kaapo siihen myös vastaa, mutta ei aina silloinkaan.

Ikkunaprinssi

Löysin muuten hyvän koiranulkoiluttajan lähempää kuin arvasinkaan! Tutustuin koirapuistossa keväällä erääseen noin kuusikymppiseen naiseen ja juteltiin juoksemisesta. Hän harrastaa maratonjuoksua ja hänellä itsellään on kolmevuotias vilkas paimenkoira. Puhuin hänelle vaan, että olen laittanut ilmoituksen, ja että ensimmäinen ehdokas teki heti oharit. Hän suoraan tarjoutui, että hänpä voisi käyttää. Hän asuu ja on tässä lähellä töissä, ja voisi kuulemma työmatkalla kotiin tullessaan käydä viemässä Kaapon pissalle. Antoi puhelinnumeronsa ja sitä sitten jäin miettimään, kunnes taas hän tuli lenkillä vastaan ja kehotti ottamaan yhteyttä, ja totesi ettei se olisi hänelle mikään vaiva. Nyt hän on parin viikon ajan käynyt täällä, ja tulevat Kaapon kanssa hyvin juttuun. Ihanaa tulla töistä kotiin, kun tietää, että koiralla ei ole rakko pullistelemassa.

Tosiaan tiistaina tein koko kropan salitreenin ja keskiviikkona kävin juoksemassa. Torstaina oli välipäivä ja perjantaina taas tein uudelleen (noin) koko kropan treenin. Vähän erilaisen taas tällä kertaa, kun päätin, että teenpä lähes koko treenin salin alakerrassa laitteilla.

Alkuun tein yläkerrassa askelkyykkyä smithissä, ja sen jälkeen:

- loitontajat laitteessa
- pulldown eli ylätalja laitteessa
- rintaprässi
- vaakasoutu laitteessa (ikään kuin alatalja siis)
- takareidet laitteessa
+ loppuun vipunostot käsipainoilla eteen ja sivulle -kombona

Vatsat (ja pohkeet, kuten aina) jäivät treenaamatta, enkä tehnyt erikseen liikkeitä ojentajille ja hauiksille, kun ne nyt saivat jonkun verran osumaa noissa selkä- ja rintaliikkeissäkin. Mutta oli kiva tehdä erilainen treeni. En kyllä jokaista treeniä jaksaisi laitteilla tehdä, mutta ihan virkistävää vaihtelua. Ja etenkin, kun yläkerran taljat ja muut harjoittelupaikat olivat vähän ruuhkaisia jostain syystä siihen aikaan perjantaiaamusta.

Eilen lauantaina liikuin sitten ihan sitä jokapäiväistä koiran ulkoilutusta (kolme tunnin lenkkiä tehtiin) ja kaupungilla käveltiin jonkun verran. Yhteensä 30 283 askelta FitBit laski, ja tänään mennään sitten hissukseen varpaan takia. Olin ajatellut tehdä kotona kahvakuulatreenin, mutta olen hieman aivastellut ja palelee. Olisiko syytä siis treenata vielä kun voi, vai antaa kropan levätä ja keskittyä kaikin voimin flunssan torjuntaan? Flunssakausi on nyt tällä viikolla alkanut täällä ihan kunnolla. Töistä oli muutama poissa ja autokoulun opettaja oli räkäinen kuin mikä (ällötti koskea rattiin..). Ei yhtään kiinnosta sairastua, yllätys.

Aamulla kävin ajamassa äidin työpaikalleen vankimielisairaalaan, jossa hänellä oli viimeinen työpäivä, ja tarvitsi kyytiä läksiäiskakkujen vuoksi. Isoveli lähti apukuskiksi, ja ajelin hänen autollaan siis. Oli kivaa, kun veli neuvoi ja antoi kuitenkin sopivasti itse tehdä ratkaisuja. Ja näki, että kyllä mulle uskaltaa autoa lainata. Pientä arpomista se vaihteiden käyttö edelleen on, mutta huomaa kyllä nyt, että kun saman viikon aikana ajaa useamman kerran ilman ongelmia, niin jännityskin pysyy kurissa.

Sain tällä viikolla viimein katkaistua päivittäisen herkuttelukierteen. Söin tosi siististi kaikki arkipäivät. Tehtiin lasagnea viime viikonloppuna taas iso seitsemän kilon vuoallinen. Meillä lasagneen tulee linssejä, ruskeita papuja, valkoisia isoja papuja ja tofua, niin siinä on hyvin erilaisia palkokasveja. Sitä söin sitten kaikki arkipäivät töissä. Eilen sitten varmaan tuon suuren kävelymäärän vuoksi oli vähän isompi ruokahalukin, niin söin lakuja pari kourallista. Eipä enempää tehnyt mieli ja fiksusti lopetin kun alkoi tökkiä. Mutta jos nyt taas edes jonkun aikaa saisi ylläpidettyä tätä, että ei tarvitse joka päivä siellä herkkulaatikolla käydä. Vaikka löydettiinkin Tokmannilta Apple Pie Cookies-keksejä, joita syötiin viimeksi joskus 10 vuotta sitten. Hassu etiäinen, sillä olin juuri pari viikkoa sitten haaveillut niistä ääneen, kun löysin Hong Kongista jotain vähän saman tyyppisiä, jotka eivät sitten kuitenkaan olleet yhtä hyviä, alkuunkaan. Sanoin miehelle, että nyt lakkaan etsimästä niiden keksien korvaajaa, kun ei kuitenkaan löydy. Ja melkein saman tien ne tupsahtivat nenän eteen :).

Ensi viikon evääksi on luvassa kaalilaatikkoa, jota tein nyt sunnuntai-iltana. Vasta tehtyäni laatikon googlasin muitakin ohjeita, ja joku oli laittanut vegaaniseen kaalilaatikkoon texmex-maustetta. Olisinpa itse tajunnut saman. Tuosta tuli kyllä oikein hyvää, mutta seuraavaan satsiin taidan kokeilla vähän mausteisempaa versiota.

Mukavaa syksyistä alkavaa viikkoa, olkoon se kuiva ja aurinkoinen :)!

A niin kuin antibioottikuuri?

Viettelen ansaittua vapaapäivää. Syyskuun alkupuolella tuli tehtyä töitä illat ja viikonloput, kun koulutin tiimilleni uutta tiiminvetäjää, ja muut hommat kasautuivat sinä aikana. Tänään otin ajotunnin vuoksi vapaapäivän ja muutenkin ihan vain breikkiä töistä. Jätin jopa työkoneen töihin, jotta en sortuisi edes vilkaisemaan sähköposteja.

Nykyisin autokouluissa on harjoitteluvaiheen alkupuolella (suositus noin kuukauden kuluttua kortin saamisesta) käytävä yksi "palauteajotunti", jossa käydään läpi inssiajon heikkoja lenkkejä. Sen lisäksi on yksi teoriatunti ja yksi ryhmä(pari)ajotunti. Teoriatunti tarkoitti käytännössä sitä, että juteltiin ryhmässä kokemuksiamme kuljettajina. Palauteajotunti ei eronnut varsinaisen autokoulun ajotunneista mitenkään. Saman verran tuli palautetta ajon aikana kuin silloinkin.. Tämän viikon perjantaina on sitten ryhmäajo, jolloin ajan toisen oppilaan kanssa siten, että toinen ajaa noin 40 minuuttia yhteen suuntaan ja toinen hieman eri reittiä saman verran takaisin. Ja sitten kuunnellaan opettajan palautteet.

Treenaaminen on edelleen vähän laiskanpuoleista. Osasyy siihen on jälleen tämä kroppa, joka yskii pikkuvikojaan kuin ruosteinen datsun. Toissaviikon lopulla käytin pari päivää suutarissa korjattavina olleita nilkkureita, ja ne hiersivät vasempaan pikkuvarpaaseen mojovan rakkulan. Se oli jo kesän jäljiltä entisestään jotenkin paksuuntunut, vanha hiertymä ei kai koskaan kunnolla parantunut, ja nyt tulehtui ihan kunnolla. En pystynyt kävelemään kunnolla ja menin lääkäriin. Lääkäri kun koski varpaaseen, niin vedet tulivat silmiin kun sattui niin s&%**nasti. Neuvoksi tuli vetää ibuprofeenia 800 mg kolmesti päivässä ja antiseptisiä jalkakylpyjä. Ja ab-kuuri (kefaleksiiniä), jos punoitus ei laske. Miehen kenkää lainasin muutaman päivän ajan, kun ei mikään oma mahtunut jalkaan :D.

No laskihan se punoitus, mutta varvas on edelleen kipeä. Ei siis mitenkään pahasti, pystyn kävelemään ja treenaamaankin suht normaalisti. Mutta ei se siis kunnossa ole. Puristaminen sattuu. Kaapo on pari kertaa survaissut tassullaan siihen päälle, ja näen tähtiä. Harkitsen edelleen ab-kuurin aloittamista. En ole syönyt antibiootteja vuosiin: edellinen kerta taitaa olla 2009 tammikuussa, kun jouduin ison dogon puremaksi. Luulisin. Hämärästi muistelen, että tähän väliinkin olisi ehkä joku kuuri määrätty, mutta en ole varma. Odottelen nyt vielä jokusen päivän kuitenkin.

Sitten toinen murheenkryyni: ranne. Kyllä, se hemmetin jännetuppitulehdus yrittää taas tulla. Mutta vasta yrittää. Erehdyin taluttelemaan koiraa taas nahkahihnalla, kun se on fleksin päässä niin epäluotettava (pelkää esimerkiksi takaa tulevia pyöräilijöitä). Yritin talutella enimmäkseen oikealla kädellä, mutta aina välillä toki vasurilla autoin, ja eihän tuo tyhmä ranne kestä mitään. Saliharjoittelu kiristää forkut entisestään, joten voin vaan kuvitella, että ranteen lihakset on yhtä haperoa jäykkää solukkoa vaan.

Joten viime viikolla kävin kahdesti salilla ja kerran juoksemassa. Juokseminen taas kipeytti varpaan niin, etten tiedä, koska uskallan seuraavan kerran kokeilla. Tämän viikon treenit on korkattu tänä aamuna salilla. Mulla ei ole tällä hetkellä mitää saliohjelmaa, mitä seuraisin orjallisesti. Näin harvoilla käymisillä olen yrittänyt nyt treenata kropan mahdollisimman monipuolisesti läpi. Ja koska inhoan melkein kaikkia fiksuja liikkeitä (penkki, mave, takakyykky), niin semmoiseksi vemputtamiseksihan se treeni on mennyt. Tänään tein prässiä, loitontajia, sumokyykkyä, ylätaljaa, penkkiä, pystypunnerrusta kässäreillä ja selän ojennusta. Eikös tuossa nyt suurinpiirtein kaikkia lihasryhmiä vähän rasitettu?

Joku nainen kysyi, saako tehdä prässissä mun kanssa vuorotellen ja yllätyin, että joku uskaltaa tulla kysymään sellaista. Yritin vastata oikein reippaasti ja iloisesti, että ilman muuta. Jotenkin oma tunne ei aina välity äänestä. Joskus olen kuunnellut omia puheluitani (töissä) ja niinä hetkinä, kun olen yrittänyt kuulostaa oikein iloiselta ja/tai ystävälliseltä, niin sävy muuttuu hyvin vähän siitä rutiinirussutuksesta. En halua ihmisten kuvittelevan, että olen mikään mörökölli. Mutta niin siis sitä vaan tehtiin prässiä vuorotellen ja ihan sutjakkaasti se kävi. Ei omat sarjatauot venyneet, vaikka vähän painoja venkslattiinkin.

Nyt lähden Kaapon kanssa nauttimaan aurinkoisesta syyspäivästä.

Autoilua ja syksyn alkua

Paljon on tapahtunut muutamassa viikossa, eikä postaamaankaan ole ehtinyt, kun olen ollut menossa koko ajan. Töissä, koiran kanssa ulkona, harjoittelemassa ajamista, töitä vähän kotonakin..

Koirapuistossa

Maanantaina 17.8. aamusta oli heti ajotunti klo 7:45 ja sen perään inssi. Katsastuskonttorilla on kolme tutkinnonvalvojaa, joista kahden ajettavana minä olin jo ollut. En osannut sanoa, kumpi niistä olisi ollut mieluisampi vaihtoehto. Toinen oli vähän erikoinen, ja toinen ei puhunut mitään koko ajon aikana. Niinpä olinkin sitten jollain tavalla helpottunut, kun sain sen kolmannen, jolla en vielä ollut. Hän oli tosi mukava ja leppoisa mies; ihan kuin joulupukki, mutta ruskealla parralla. Kerroin heti alkuun, että olen jo nyt aivan krampissa jännityksestä, mutta hän osasi kyllä jutustella hyvin rauhoittavaan tyyliin.

Heti konttorilta lähdettäessä olisi ollut hylsyn paikka, mutta ajoin niin rauhallisesti, että kävi tuuri. Käännyin vasemmalle ja vastaantulijakin kääntyi sinne, ja minulla oli väistämisvelvollisuus. Ajoin niin hiljaa risteykseen, että se näytti ikään kuin olisin tarkoituksella antanut vastaantulijalle tilaa, vaikka huomasin sen vasta sitten, kun se posotteli jo ohi. Sain tästä palautettakin lopussa, kun valvoja sanoi että tuuri kävi. Joku niuhompi valvoja olisi saattanut siinä jo painaa jarrua, että katsotko yhtään muita. Muuten ajo meni aika puhtaasti, mitä nyt parkittaessa unohdin vilkkua käyttää.

Olin niin onnellinen, kun valvoja sanoi että kyllä tämä on hyväksytty. Kiljaisin "ihanaa!!" ja vedet pyrkivät silmiin onnesta. Sain heti käyttööni paperisen väliaikaisen ajoluvan, ja varsinainen ajokortti tulikin postissa jo torstaina. Samana päivänä en päässyt ajelemaan vielä, mutta saman viikon tiistaina, keskiviikkona ja torstaina käytiin ottamassa vähän kilometrejä alle. Tiistaina ajeltiin tässä lähiympäristössä Koivukylässä ja Siltamäessä, käytiin tsekkaamassa Kaapon kanssa eri koirapuistoja. Se on vähän malttamaton autoilija ja yleensä vinkuu autossa, kun ajetaan hiljaa. Mutta minun kanssani se oli hiljaa. Varmaan kauhusta :D.

Keskiviikkona käytiin Keravalla tutuilla niityillä. Oli ihan pusertavan haikea olo, kun metsät ja niityt tuntuivat oikein ihmettelevän, missä Kuti on. Siellä se vietti elämänsä onnellisimmat hetket. Olisin ehkä halunnut ripotella sen tuhkatkin sinne jonnekin, mutta isä halusi ne kotipihaansa omenapuun juurelle yhdessä Luton tuhkien kanssa. On hirveän vaikea ajatella, miten erilaista elämä oli vielä vuosi sitten, kun kumpikin koheltaja oli vielä elossa. Nekun kuolemastakin tulee tässä kuussa jo vuosi. Nyt on ollut niin pitkään jo surua, että välillä pelkään tämän olevan pysyvää, eikä enää vaihe. Mietityttää, voiko sitä koskaan enää olla onnellinen.

Torstaina pari päivää inssin jälkeen ajelin elämäni kauheimmat kilometrit. Olin päättänyt ajaa siskon koiran eläinlääkäriin Helsinkiin. Iltapäiväruuhkassa. Oli vain sellainen olo, että jos en heti sinne mene, niin kynnys ajella Helsingissä kasvaa liian korkeaksi ajan kanssa. Jo Lahden moottoritieltä Vallilaan tultaessa alkoi paniikki iskeä. Paavalin kirkolla Janne sanoi, että bussi on lähdössä pysäkiltä eteeni, mutta jotenkin olin aivan sumussa ja matelin silti eteenpäin. Sillä seurauksella, että kopautin bussin kylkeen sivupeilillä. No, se oli onneksi vain kevyt kosketus, eikä tullut vahinkoja, mutta juuri riittävän karmea kokemus aloittelevalle kuskille. Olin säätänyt istuimeni aivan liian lähelle eteen ja kytkinjalka oli aivan krampissa ja väsynyt. Niinpä auto sammui varmaan jokaisissa liikennevaloissa. Pahimmillaan se sammui neljä kertaa. Itku kurkussa ajelin ja hoin Jannelle, että kohta pysähdytään ja hän saa tulla kuskiksi. Mutta en sitten kuitenkaan luovuttanut. En tajunnut sitä istuimen sijainnin merkitystä ennen kuin kotona, kun ehdin sitten pysähtyä ajattelemaan. Muistin yhden ajotunnin, jossa oli käynyt juuri samalla tavalla, ja opettajan kanssa kun säädettiin istuin oikein, niin kytkimen käyttöönkin löytyi oikea tuntuma.

On se ruudussa!

Takaisin päin tullessa posottelin vähän liian isolla vaihteella Kehältä Tikkurilan liittymään, ja siinä on mäki ja liikennevalot, joihin jäin. Siinä meni oikeasti neljät tai viidet liikennevalot, ennen kuin pääsin lähtemään! Takanani olevat autot onneksi pääsivät ohi toista kaistaa. Kiroilin ja taistelin, kunnes huomasin, että vaihde oli kakkosella. Oli ehkä maailman tyhmin olo, ja kiukuttelin Jannellekin, että miksei hän huomannut. Mutta toisaalta hyvä, ettei huomannut, koska nyt muistan sen lopun ikääni..

No, mutta se autoilusta. Tuon Helsingin keikan jälkeen olen kyllä pari kertaa ajellut pikkasen täällä Tikkurilan seudulla, mutta aivan kauhuissani olen kyllä siellä ratin takana edelleen. Ohessa tyylinäyte pysäköinnistäni tässä pari päivää sitten.. (olisin halunnut laittaa sen kunnolla ruutuun, mutta parkkipaikka oli tosi ruuhkainen, joten olisin vaan sotkenut enemmän).

Treenit ovat sujuneet aina alkuviikosta hyvin, ja loppuviikkoa kohden on tullut töissä kiire ja sen myötä väsymys. Nyt on pari viikkoa mennyt niin, että treenit ovat jääneet kolmeen kertaan viikossa; kaksi salia ja yksi kympin juoksulenkki Kaapon kanssa. Salilla kyllä treenit kulkevat ihan hyvin ja juoksukin on ollut nyt ihan vetreää. Olen salilla treenannut nyt ahkerasti keskimmäistä pakaralihasta loitontajalaitteessa, ja saanut sen mielestäni ihan kivasti vahvistumaan. Luultavasti sillä on ollut nyt vaikutusta siihen, että juostessakaan ei ala särkeä pakaraa. Juoksulenkkipäivinä kyllä istuminen on sitten hankalaa, ja töissä tulee venyteltyä pitkin päivää, ja työt hoituu seisten. Mutta näillä toimenpiteillä se hermopuristus pysyy melko lailla oireettomana ja hallinnassa.

Ennen treeniä pikainen selfie

Olen kyllä syönytkin aika paljon. Johan siinä ehti muutama viikko mennäkin oikein esimerkillisillä syömisillä. Nyt olen taas viimeisen viikon ajan syönyt irtokarkkeja, keksejä ja suklaata joka ilta. Homma lähti käyntiin viime viikonloppuna, kun tein töitä kotoa käsin. Työkoneestani oli kiintolevy napsahtanut rikki ja se jouduttiin laittamaan huoltoon. Sain tilalle sysipaskan varakoneen, ja ihan siihen vitutukseen söin karkkia töitä tehdessäni :D. Onneksi oma kone tuli takaisin huollettuna (huoltomiehen kysyessä onkohan omistajalla kissaa..) ja työntekokin sujuu nyt ilman sokeritrippiä.

Punssinapit eivät sitten ole minulle, yökkks.

Viime viikonloppuna matkattiin uudella kehäradalla Myyrmäkeen, jossa on vegaanista pizzaa myyvä Oikku-vaunu. Oli aivan älyttömän hyvää, ja saatetaanpa lähteä sinne huomenna uudestaan, jos ei sada. Kaapo oli mukana tietysti, ja sitä vähän pelotti kauempana jyrähdellyt ukkonen. Mamin sylissä oli turvassa <3.

Cashew-"juustoa", kapriksia, kesäkurpitsaa, valkosipulia. Nam!

Jannenkin loma loppui ja Kaapon yksinolo alkoi taas ahdistaa. Nyt ei ole enää Kutia pitämässä sille seuraa. Aina silloin tällöin haaveilen saksanpaimenkoiran pennusta, mutta täytyy nyt myöntää, että omat resurssit pennun kouluttamiseen eivät tällä hetkellä riitä. Ja rodun terveystilannekin mietityttää. Ja yleensäkin rotukoiran ottaminen, kun rescueita on niin paljon. Ilmoitin dagikseen, että Kaapo käy nyt kerran viikossa päivähoidossa. Torstaina se oli siellä ensimmäistä päivää sitten kesälomien ja oli kyllä aivan raatoväsynyt, kun hain sen. Oli kuulemma leikkinyt ihan hulluna koko päivän.

Duuniselfie

Duuniselfie jonain toisena päivänä.
Kyllä mä välillä töitäkin teen.

Laitoin myös Facen eläinhoitoryhmään ilmoituksen, jossa etsin ulkoiluttajaa, joka pääsisi työpäivien aikana käyttämään Kaapoa ulkona, korvausta vastaan tietysti. Ei tarvitsisi tehdä mitään pitkää lenkkiä, mutta sellainen lyhyt pissatus edes. Yksi opiskelijatyttö sieltä ilmoittautui, mutta teki jo heti ensitapaamisessa oharit, joten se siitä. Mutta toivo elää, että vielä joku löytyisi. Työmatkojen kanssa päivät ovat niin pitkiä (9,5-10h), että olisi hyvä saada sitä jollain tapaa lyhennettyä.