Katabolia ja ylikunto uhkaa!1!

Tänään pitäisi tehdä 45 minuutin pk-lenkki, jossa vähän vauhtispurttailua. Mutta koska sisko lähtee mukaan, ja seurassa on vaihteeksi kiva juosta, niin mennään sellainen lenkki, mikä sopii siskolle ja koiralleen. Eli hölkötellään tasavauhtia, vaikka sitten pidempikin. Sunnuntaina kävin myöskin juoksemassa, vaikka piti olla lepopäivä, hyi minua. Mutta oli hyvä fiilis ja kaipasin juoksemaan. Sitäpaitsi oon syönyt hyvin, niin kerta. Ja sunnuntain lenkki oli kevyt kuin mikä. Että ehkä tässä ei vielä vaivalla hankittu lihasmassa ole mihinkään hupenemassa.

Huomasin sunnuntaina juoksulenkillä, että peruskestävyyteni on kehittynyt kuin varkain. Kas kun ei enää joka päivä juokse samaa lenkkiä samalla vauhdilla, niin jotain edistystä tapahtuukin, hämmentävää. Juoksin n. seitsemän kilometrin lenkin (gps on antanut tuolle samalle matkalle erilaisia arvoja 6,8 - 7,2 km väliltä) ja keskisyke oli 136, kun se on vielä viime syksynä ollut tasaisesti kymmenisen yksikköä enemmän. Matkaan kulunut aika on ollut aina tuollaista 45 minuuttia, mutta nyt näemmä menee aiempaa kevyemmin. Ja tämän vuoden maaliskuun lopusta lähtien juoksulenkit ovat siis olleet pääasiassa puolen tunnin palauttavia tai 45 minuutin pk/intervallitreenejä. Enimmillään olen juossut kolmesti viikossa, vähimmillään vain kerran. Pääasiassa on ollut pari lenkkiä joka viikko.

En tiedä, onko nyt vain satunnainen piikki mittaustilastoissa, mutta mittasin äsken verenpaineet itseltäni ja tuo verenpainemittari näyttää myös sykkeen. En ole aikoihin mittaillut paineitani. Kun vielä juoksin paljon pitkiä lenkkejä, verenpainelukemani olivat noin 100/60, alimmillaan jopa 90/50. Leposyke oli tuolloin 47-48. Nyt mittasin paineet ja ne olivat 111/62, eli ihan normaalit, mutta leposyke oli 60, mikä tuntuu aika korkealta. Se voi olla tietysti satunnainen piikki, mutta taidanpa nyt ihan mielenkiinnosta tällä viikolla tsekata tuon sykkeen muutamaan otteeseen.

Lasi on puoliksi täynnä (lomamerkintöjä, osa 2)

Viime viikon mustikkareissu tulikin sitten odotettua arvokkaammaksi, kun jouduttiin hakemaan apua eläinlääkäristä. Mustikkareissun päätteeksi koira pulahti kahlailemaan paikalliseen pikkulampeen ja nousi sieltä tassua ontuen. Se käveli kuitenkin ihan reippaasti asemalle sen parin kilometrin matkan sieltä metsästä. Sisko veikkaili sitä ensin hotspotiksi, kun seuraavana päivänä tassu oireili aina vedessä käytyä, mutta se kipeytyi vuorokauden aikana sen verran, että lääkärireissu oli tarpeen.

Tämmöiset pienet jutut tekee paikasta symppiksen:
kyltti kassapöydällä toteaa, että "kissasi on
mieluummin korkealla kuin lattialla. Tälle
penkille voit laskea kissa- ja jyrsijäboksin
asioinnin ajaksi"

Edesmenneen Ilja-koirani kanssa löysin aikoinani Vallilan eläinlääkäriaseman, kun etsittiin pääkaupunkiseudulta akupunktiohoitoa sen nivelrikkoon. Miellyin aseman ystävälliseen palveluun ja pk-seutulaisittain ihan kohtuulliseen hintatasoon, joten olen käynyt siellä myös muiden koirien kanssa sittemmin. Varsinkin Anne Markkola on todella hyvä lääkäri: perusteellinen (sekä hoitotoimenpiteissä että selvittäessään tilannetta asiakkaalle), empaattinen ja mukava ihminen. Hän tuli meille aikanaan myös kotiin hoitamaan Iljan eutanasian.

Siinä missä Ilja oli eläinlääkärien toiveasiakas, rauhallinen ja kiltti vaikka solmuun väännettäessä, niin nämä hoitokoirat ovat suhtautuneet eläinlääkäriasemiin kuin kauhujen taloon. Niinpä nytkin sitten odotushuoneessa kulutettu aika meni niin, että istuin penkillä ja koira hyppäsi taakseni yrittäen olla niin pieni ja huomaamaton kuin mahdollista. Sen hermostunut läähätys kyllä teki selväksi kaikille paikallaolijoille, että paikka on pelottava!

Tassussa ei ollut hotspottia, vaan viiltohaava polkuanturassa. Saatiin antibiootit, tulehduskipulääke ja sienilääke hillitsemään mahdollista kutinaa ja sieni-infektiota. Onneksi koira antaa aika kiltisti tassun olla rauhassa, eikä yritä sitä juurikaan nuolla (ja niillä harvoilla yrityksillä lopettaa heti nuolemisen, kun kieltää). Nyt ei ole päästy tekemään pidempää lenkkiä, koska haava on sen verran arka, että koira ontuu. Käynti eläinlääkärillä maksoi 61 euroa ja lääkkeet 83 euroa, joten tyyriiksi tuli marjareissu tällä kertaa. Tosin noista lääkkeistä kipulääkettä jää käyttämättä, ja se onkin hyvä, että sitä on jatkossa pieni varasto itsellä valmiiksi, jos tulee venähdyksiä tai jotakin selittämätöntä ontumista, jumituksia tms.

Jumituksista puheen ollen: kävin itse viime viikolla kahden tunnin kokovartalohieronnassa. Hieroja aloitti nilkoista ja pohkeista, joiden en edes tiennyt olevan niin jumissa. Sattui aivan hirmuisesti, mutta onneksi rentouttavaa hierontaa oli joukossa, joten kokonaisuus jäi kuitenkin miellyttävän puolelle. Takareidet ja reiden sivuosat ovat sen verran isompaa tavaraa, että sieltä hierottaessa ei sattunut aivan niin paljon. Sitten selän alaosa, selän isot lihakset ja niskahartiaseutu. Siinä kohtaa toivoin lähes, ettei hieronta ikinä loppuisi, oli aivan käsittämättömän ihanaa. Kun hieroja oli käsitellyt vartalon takapuolen, luulin että kaksi tuntia meni jo, mutta vielä olikin kolme varttia jäljellä etupuolta varten. Ja taas; nilkan ja säären etuosat aiheuttivat kylmiä väreitä kipeillä paikoillaan, ja mitä ylemmäs tultiin, sen miellyttävämpää hieronta oli.

Hierontapöydältä noustessa pohkeet olivat kuin hakatut. Toiseen pohkeeseen nousikin ihan näyttävä mustelma hieronnan jälkeen.

Kahden tunnin hieronta oli uusi kokemus, mutta aion mennä toistekin. Oli niin selkeä ero koko kropassa ennen ja jälkeen hieronnan; tai siinä vaiheessa kun tokenin hierontapökkeröstäni. Hierontaan mennessä tunsin olevani kauttaaltaan kireä ja tukkoinen, mutta hierontaa seuraavana päivänä olo oli kevyt ja raajatkin tuntuivat taas ylettyvän asentoihin, joista ennen hierontaa oli vain kalpea muistikuva, esimerkiksi ihan sellainen pieni juttu kuin oman selän raaputtaminen. Olka- ja rintalihakset olivat niin kireät, että käsi taipui kyllä selän taakse, mutta jäykästi ja matalalle. Hieronnan jälkeen tuntui, kuin olisi asennettu uusi olkanivel ja vaivattomasti rapsuttelin hyttysenpuremaa yläselän keskiosassa :).

Hieronta vaikutti kyllä seuraavan päivän salitreeniin, kun lihakset tuntuivat olevan vähän turhankin rennot ja paineettomat. Kyykyssä jouduin nöyrtymään 45 kiloon, eikä muissakaan liikkeissä ollut varaa lisäillä painoja. 

Sen sijaan viiden päivän herkkulakko etenee kuin rasvattu juna, nyt kolmatta päivää siis. Nyt onkin jo tiedossa, että se jää viiden päivän mittaiseksi, sillä torstaina juhlitaan pienen sisarenpoikani yksivuotispäiviä ja tiedossa on kakkua meikäläisellekin. Nyt olenkin jaksanut panostaa taas perusruokaan. Silvoplee-käynnin inspiroimana tein kotonakin salaattia, johon laitoin jääsalaattia, kurkkua, kirsikkatomaatteja, herneenversoja, appelsiinia ja rypäleitä. Raikasta ja sopivan makeaa, toimi sekä lisäkkeenä että tofun kanssa ruokaisampana salaattina.

Perunasosetta persiljalla, salaattia ja savutofua

"SÄ olet herkkulakossa, mä en. Täytettä kuppiin, kiitos!"

Olen huomannut toimivaksi keinoksi kieltäytyä ajattelemasta herkkuja lainkaan. Pois silmistä ja pois mielestä. En kiusaa itseäni katselemalla kaupoissa karkkihyllyjä tai mieti, mitä sitten syön, kun herkkulakko on ohi. Ensimmäinen päivä meni itselleen muistutellessa, mistä olikaan kyse. Joku pikkuruinen ääni yritti puhua ympäri kaikilla mahdollisilla argumenteilla:
"nyt on loma, pitäähän siitä nauttia, c'mon!"
"ihan hyvin voit siirtää herkkulakon aloituksen huomiselle, neljäkin päivää on tosi hyvin!"
"entä jos opettelisit nyt taas sitä kohtuukäyttöä suoraan, eli tänään vain pari kolme karkkia?"

Lomasta on jo nautittu herkkujen osalta hieman liikaakin. Neljä päivää on joo hyvin, jos on itselleen sopinut neljästä päivästä. Mutta jos on sopinut viidestä ja se jää neljään, niin ei voi olla oikein tyytyväinen. Ja kohtuukäyttöä on tarkoitus opetella, mutta pitää myös palautella sitä rautaisempaa itsekuria ja sortumalla ensimmäisenä päivänä - vaikka sitten pariin kolmeen namuseen - ei voi oikein itsekuriaan kehua.

Lopuksi vain vaimensin houkuttelevat argumentit kieltäytymällä ajattelemasta koko asiaa ja keskitin huomioni ihan muuhun. Siihen kätevä apu tulikin koiraparan loukkaantuneesta tassusta. En ole nyt käynyt myöskään puntarissa turhautumassa, vaan keskitän ajatukseni puhtaan ruoan syömiseen ja kunnolla treenaamiseen.

Tänään salille mennessä olin hieman turhautunut paikallaolijoiden runsaaseen määrään, mutta päätin taas, etten anna sen häiritä omaa treeniäni ja pienellä improvisoinnilla sain tehtyä kaiken, mitä pitikin. Kotiin tultaessani huomasin vain, että nyt piti olla kevyt viikko, mutta lykkään sen vielä ensi viikolle, sillä tämän ohjelman ensimmäinen viikko meni suht koht kevyesti, kuten myös edellisen ohjelman viimeinen viikko muistaakseni. Tämä viikko paahdetaan täysillä!

Kapean penkin tein tänään ihan vapaalla tangolla smithin sijaan ja olipas outo tunne, kun 25 kg nousi niin kevyesti ojentajilla. Viimeksi olen keväällä penkkipunnerruspaikalla suurin piirtein itkua vääntänyt 27,5 kg:n kanssa, kun olen rintaa tehnyt. Pakkiksen gymlogeista löysinkin hyvän vinkin rintalihasten treenaamiseen penkissä tällaiselle ihmiselle kuin minä, jolla ojentajat tuppaavat tekemään kaiken työn. Tangon rinnaltalähtö takkuilee, mutta kun tanko pääsee tietyn rajan yli, niin ojentajien voima tempaisee loppuojennuksen kevyesti. Toisilla ihmisillä taas rintalihakset ovat suhteessa vahvemmat kuin ojentajat ja heillä rinnaltalähtö onnistuu räjähtävästi, mutta loppuojennus tahmaa. Minun tapauksessani rintalihaksiin saisi gymlogin mukaan lisää voimaa jarruttamalla koko alastulon, etenkin sen viimeiset 15 senttiä, joissa rintalihakset tekevät suurimman osan työstä. Jarruttavaa palautusta olenkin nyt rintaprässissä harjoittanut, sehän (jarruttelu) oli yksi heinäkuun tavoitteistani.

Päivän ilonaihe oli se, että otin salille mukaan keittiövaakamme ja punnitsin pakkapainojen lisäpainolevyn. Kyllä! Treenikassissa keittiövaaka kulki näpsäkästi, tosin en kehdannut sitä siinä muiden aikana punnailla, vaan alkuverryttelyä toisessa tilassa tehdessäni punnitsin sen. Olin luullut, että se on kilon, mutta vaaka näytti 2240 grammaa. Tämä tarkoitti, että aika monet tulokset treenivihkossani nousivat mukavasti saman tien :D. Kotisalillani on esim. ylätaljassa pakan painot 19 kg, 26 kg, 33 kg jne. aina seitsemän kilon välein. Noilla lisäpainoilla saa sitten tasoitettuja välejä, sillä harvempi nostaa sarjapainoja seitsemällä kilolla yks kaks. Olin tähän asti ajatellut tekeväni ylätaljaa 36 kilolla, kun pakassa oli 33 kg ja lisäsin siihen kolme lisäpainoa. Nyt sitten oikea lukema olikin lisäpainojen kanssa 39,7 kg, joten laitoin ne takaisin koukkuun ja siirsin hakasen suoraan 40 kiloon. Jippii! Ylätalja viimeinkin 40 kilossa! Olinkin välillä ihmetellyt, miten alataljassa teen niin paljon isommilla (47 kg) painoilla, mutta en ollut asiaa sen kummemmin jäänyt pohtimaan.

Tälle lomaviikolle on tarkoitus vielä joku päivä pujahtaa päiväseltään leffaan ja torstaina tuleekin pikkukoira jälleen hoitoon, pariksi viikoksi näillä näkymin <3.

Lomailijan ravintoa

Lomalla ollessani olen kieltämättä vähän höllännyt ja jos rehellisiä ollaan, niin koko heinäkuun ajan. Havahduin tällä viikolla siihen, että joka päivä menee jotain "pientä hyvää", ja on mennyt jo varmaan 2-3 viikkoa. On siellä jokunen ryhdikkäämpi päivä joukossa, mutta tosiaan vain jokunen. Mitä herkkuja sitä on sitten nautiskeltu?

- leffassa käydessä popcornia ja karkkeja
- Kipossa soijajogurttijäätelöä
- kotona pakastimesta miehen leipomia korvapuusteja
- kotona karkkeja, lakritsia ja keksejä kaapista
- ravintolassa jälkiruokaa (raakakakkua)

Silvopleessä, ja mikäs se siellä taustalla pilkottaa..

Kävin tällä viikolla torstaina raskaan punttitreenin jälkeen Silvopleessä syömässä ihan hervottoman nälkäisenä. Söinkin sitten oikein pitkän kaavan mukaan: alkuruoaksi keittoa, jossa oli kookosmaitoa/kermaa, currya, maissia, porkkanaa ja tofua. Siihen oli ihana dipata sämpylää. Pääruokalautaselle kasasin lähes kaikkea: kvinoaa, tandooritempehiä, lupiinitempehiä, papusalaattia, omena-sipulisalaattia, kasvis-hedelmäsalaattia ja timjamiperunoita. Jälkiruokia oli kaksi lautasellista, eli tuolla taaempana on tuoretta ananasta muutama viipale ja siinä keskellä raakakakkua. Silvopleessä annokset punnitaan painon mukaan, ja tällä hetkellä keitot ovat n. 16 euroa/kilo ja muut ruoat 20,48 kg. Kakun hintaa en muista. Koko annokseni teki kuitenkin melkein 19 euroa, joten olihan sitä ruokaa siinä.

Tällaisista ravintola-annoksista en ota mitään paineita tai koe huonoa omatuntoa, vaan olin tuolloinkin ihan tarkoituksella suunnitellut syöväni paljon ja kunnolla. Hyvä kun sain kaiken kannettua pöytään, ja erittäin onnellisena lappasin annoksen nassuuni. Mutta sitten se muu napostelu ärsyttää, kun siitä tulee tapa. Nyt palauttelen itseäni kuriin ja nuhteeseen, ja olen loppukuun (on tätä vielä viisi päivää jäljellä!) herkuttomalla linjalla. Jotenkin noiden kotona olevien karkkien suhteen ajatukseni on välillä sellainen, että "no syödään nämä nyt pois, niin sitten on helpompaa olla ilman". Pyh. Turhaa itsepetosta ajatella, että juuri näistä karkeista se napostelu johtuu. Jos aion jatkossakin jotain hyvää kotikaapeissa pitää, niin täytyy vaan nyt taas totutella siihen, ettei niitä joka päivä sieltä syödä.

Jossain vaiheessa (pari vuotta sitten) minulla oli tapana ruoan päätteeksi aina syödä pari palaa jotakin herkkua, esim. kaksi Wiener Nougatia tai kolme Marianne-karkkia. Se oli jälkiruoka ja riitti hyvin. Tai vielä esim. viime talvena saatoin teekupin kanssa syödä pari keksiä ja se oli sellainen oma hiljainen herkkuhetki, josta oikeasti nautin ajatuksella. En tiedä, mihin selkärankani on murentunut, kun nykyisin tuntuu siltä, että 2-3 palaahan on vain alkusoittoa. Nyt on mennyt koneen ääressä istuskellessa suklaapatukka, jättilakupatukka ja sen päälle vielä 2-3 6-8 karkkia (kuka näitä laskee). Herkkuja syödessäkin olisi viisainta keskittyä siihen, eikä samalla lueskella blogeja/lehtiä tai katsella telkkaria. Siinähän sitä sitten huomaamatta tulee napsittua enemmän kuin pitäisi, eikä ajatukset prosessoi millään tavalla herkuttelua.

Kyllä, käyn itseni kanssa pienen keskustelun ennen jokaista herkkuhetkeä ja useimmiten päätän, että nyt syön tämän, enkä tunne siitä syyllisyyttä. Koska itsehän tämän päätöksen teen, eikä kukaan ase ohimolla lakritsia suuhuni työnnä. SILTI taka-alalla välkkyy "no huomenna en sitten syö mitään herkkuja" tai jokin muu oikeutus. Ja siltikin syömisen jälkeen on sellainen "no oliko tämä nyt sen arvoista" -plääh -olo.

Nyt on siis käynnissä viiden päivän totaalikieltäytyminen (niitä, mitkä aina tuomitaan epäonnistumaan) ja katsotaan sen jälkeen, mikä on suunta. Oma toiveeni on, että pääsisin sellaiseen tilanteeseen, jossa nauttisin herkkuja korkeintaan pari kolme kertaa viikossa ja nimenomaan niihin keskittyen ja annoskoot kohtuullisina pitäen. Eikä niin, että käsi mättää suuhun jotain, mitä aivot eivät ehdi edes rekisteröimään kaiken muun toiminnan ohella. En osaa sanoa, olisiko itselleni parempi joku viikottainen herkkupäivä vai joka päivä jotakin ihan pientä.

Ärsyttää muutenkin tuntea tällaisesta syyllisyyttä ja tehdä herkuttelusta varta vasten ongelmaa. Jokin pieni versio minusta istuu olkapäälläni ja ivaa, että "jopas sulla on todellinen 1st world problem". Että siinähän syöt, jos haluat, mitä sitä sen kummemmin tilittää. Olen miettinyt, että teenkö tästä tosiaan itselleni ongelman; mitä enemmän ajattelen, analysoin, rajoitan ja pohdin, missä menee kohtuus, sen suuremmaksi ongelma kasvaa. Haluaisin nyt vain jollain ajatuksen tasolla tehdä ratkaisun tai jonkinlaisen periaatepäätöksen itselleni ja pysyä siinä. Mutta sitten taas mietin, että ratkaisun tulisi olla jollain tapaa joustava, koska muuten taas tunnen syyllisyyttä, jos en pysy itse itselleni laatimissa säännöissä. Häiriintynyttä?

Vaikka en nyt laihdutakaan, niin tämä Tiede-lehden artikkeli oli mielenkiintoinen: Laihduttajan seitsemän sudenkuoppaa. Bongasin sieltä mm. tällaisia viisauksia:

Esimerkiksi M&M-suklaarakeet maistuvat samalta, mutta ne on värjätty eri väreillä. Jos ihmisille tarjotaan vain yhtä väriä, he syövät paljon vähemmän kuin ne, joille tarjoaan monivärisiä rakeita. Tutkimuksissa on lisäksi osoitettu, että mitä useampia värejä on tarjolla, sitä enemmän ihmiset syövät. Esimerkiksi vuonna 2004 havaittiin, että jos M&M-astiassa on kymmentä eri väriä, ihmiset syövät karkkeja 43 prosenttia enemmän kuin jos värejä on vain seitsemän.

Niinpä niin, minullakin noita avattuja karkkipusseja on muutamaa eri sorttia: ja sitten vähän tuosta ja pari tuollaista ja ehkä noita huonompiakin voisi ottaa muutaman tasapainottamaan tätä kourallista..

Pennsylvanian osavaltionyliopiston tutkijat ovat osoittaneet monissa kokeissa, että kylläisyydentunteemme on enemmän kiinni nähdystä määrästä kuin kaloreista. He ovat muokanneet pieniä annoksia ison näköisiksi esimerkiksi vatkaamalla pirtelöön ilmaa ja lisäämällä hampurilaisen väliin salaattia ja sipulia.

Pirtelötutkimuksessa koehenkilöt saivat puolikkaan tai täyden lasin pirtelöä. Täysi lasi sisälsi kuitenkin yhtä vähän kaloreita kuin puolikas, sillä loppu oli ilmaa. Silti täyden lasin nauttineet tulivat kylläisemmiksi kuin ne, jotka saivat puoli lasia.

Tosiaankin äsken söin ison pastalautasellisen salaattia ja vaikkei siinä energiaa ollut juuri nimeksikään, niin syömisen jälkeen tuntui olo todella kylläiseltä. Lisäksi salaatissa on paljon pureskeltavaa ja syöminen käy hitaasti, niin senkin myötä vatsa tuntui tulleen täyteen.

Minulla nämä herkuttelukaudet tuntuvat menevän ja tulevan, välillä olen ollut kuukausiakin herkkulakossa ja alun jälkeen se tuntuu sujuvan kuin itsestään. Mutta aina tässä vaiheessa, kun se herkuttelu on ns. päällä, turhaudun itseeni ja saamattomuuteeni. Kai siinä on jonkinlainen halu saada kontrolli takaisin päälle niin, että minä ohjaan mielihalujani, eikä toisinpäin.

Mustikkametsässä

Asuin lähestulkoon koko lapsuuteni täydellisten mustikkametsien vieressä, mutta enpä juuri tullut poimineeksi marjan marjaa. Se ei taida olla lapsien suosikkipuuhaa noin yleensäkään, mutta luulen, että omalla kohdallani kiinnostus marjojen poimimiseen tapettiin kesälomamatkoilla, joilla isä iski huuhdellun maitopurkin käteen ja käski poimia sen täyteen. Jos nyt kerään noin litran tunnissa, niin lapsena en taatusti kerännyt sitä vauhtia, joten toista tuntia hyttysten syömänä marjametsässä kyykkiminen oli aivan syvältä.

Aloin arvostaa marjoja vasta muutettuani mieheni kanssa yksiin. Hänen äitinsä keräsi marjoja niin paljon, että niistä riitti meillekin. Jossain vaiheessa marjavirta häneltä meille tyrehtyi, joten oli pakko mennä itse metsään. Viime vuonna pakastin mansikoita noin 10 kiloa ja mustikoita noin 10 litraa, joista puolet ostin. Tänä kesänä olen nyt kerännyt kuusi litraa (n. 4,2 kg) ja näyttäisi siltä, että pakastimeen mahtuisi vielä toinen mokoma. Koska lomaa on vielä puolitoista viikkoa jäljellä ja mustikkaa metsässä riittää, en vielä sorru ostamaan, koska itse kerätty on aina parempaa :).

Käyn keräämässä marjoja lapsuudenkotini maisemissa, ja matka sinne taittuu junalla, joten ihan ilmaisia marjoja nämä eivät ole. Eikä omalle työlleen kannata laskea tuntipalkkaa, muuten kaupan marjat tuntuvat äkkiä edullisilta. Metsässä oleminen on kuitenkin suurimmaksi osaksi ihan miellyttävää, jopa terapeuttista. Mitä nyt jokunen hyttynen silloin tällöin yrittää iskeä kiinni herkulliseen O-veriryhmäni muodostamaan buffetiin. Minkäänlaista jatkuvaa ininää korvan juuressa ei kuitenkaan ole ollut, enkä huido heikkopäisenä, vaikka mitään hyttysmyrkkyjä en käytäkään. Metsän vihreys ja luonnon äänet tekevät kuitenkin poimimisesta omanlaisensa kokemuksen, ja tuntuu siltä, että pään sisäinen kakofoniakin vähenee ja harvat ajatukset virtaavat miellyttävää tahtia. Joka vuosi otan ensimmäiselle poimintakerralle mp3-soittimen mukaan, mutta kun pääsen metsään, en haluakaan kuunnella sitä, koska metsän rauha tuntuu vain niin paljon paremmalta. Siihen jopa jollain tavalla addiktoituu.

Eilen nappasin koiran mukaani, kun lähdin poimimaan. Tästä koirasta kuoriutuu aivan eri tyyppi, kun päästään metsään. Kaupungissa se teputtaa katuja ja polkuja tasaiseen tahtiin vähän tylsistyneenä. Metsässä sen kannukset iskevät kipinää, ja se juoksee polkuja edestakaisin silmät loistaen ja kieli pitkällä. Välillä se säntää jonkun äänen perään syvemmälle metsään. Lopulta se väsähti ja kävi pitkin pituuttaan polulle nukkumaan tuulen humistessa puissa. Näki se jotain uniakin, kun tassut nytkähtelivät silloin tällöin. Eilen oli vielä mukavan pilvinen sää, joten aurinko ei porottanut turhan kuumasti.

Seuralaiseni mustikkametsässä

Saalis

Mustikoilla on hyvän maun lisäksi todella paljon erilaisia terveysvaikutuksia. 66-vuotiaalla isälläni on kaihi, ja lääkäri oli kehottanut häntä lisäämään mustikoita ruokavalioonsa. Mustikat sisältävät antosyaani-väriaineita, jotka vahvistavat verisuonten seinämien sidekudosta. Ilmeisesti hiusverisuoniin kohdistuvan vaikutuksen myötä mustikoiden nauttiminen voi alentaa silmänpainetta ja vähentää silmien rasitusoireita. Mustikoilla on myös korkea karotenoidipitoisuus, joka voi parantaa hämäränäköä. Runsas karotenoidien saanti on myös yhdistetty alhaiseen syöpäsairastuvuuteen. Fitness-ihmisiä kiinnostanee myös, että jenkkitutkijoiden mukaan mustikoiden syönti hävittää tehokkaasti rasvakudosta. Lisäksi mustikoissa on painoonsa nähden todella paljon vitamiineja ja hivenaineita.

Mustikka on siis todellinen superfood. Mustikoiden lisäksi ajattelin poimia talven varalle vielä mustaherukoita, jos niitä jostain itsepoimintana löydän. Punaisista en niin välitä, mutta syön niitä kyllä, jos on tarjolla. Mansikkaa pakastimessa onkin jo kymmenisen kiloa, joten ensi talvena marjojen pitäisi riittää pitkälle kevääseen. Pyrkimykseni on tuhota niitä vähintään 100 gramman päivävauhdilla, joten voi olla, että loppukeväästä käydäänkin taas kaupan pakastealtaalla. Aamupuuron seassa jäiset marjat maistuvat mielettömän hyvälle, ja kuten sanoin, jotenkin se itsekerätty marja vain on parempaa.

Lomamerkintöjä

Loma on alkanut vähän alavireisissä tunnelmissa. Meillähän on ollut pieni coton-tyttö hoidossa tammikuun alusta lähtien ja nyt viime perjantaina se lähti takaisin omalle omistajalleen. Melkoinen parkuhan siitä itselleni tuli, vaikka tietysti olen koko ajan tiennyt, mitä tuleman pitää. Sovittiin omistajan kanssa, että nyt jouluun saakka koira olisi meillä aina n. puolet kuukaudesta, koska hänelläkin on elämäntilanne muuttumassa (aloittaa opiskelut), niin saa sitten vähän hengähtää aina koiran hoitovastuusta.

Tuo pikkukoira on kyllä aivan älyttömän kiintynyt meihin molempiin ja se on ollut niin tottelevainen ja kiltti, että sitä on voinut pitää vapaana aina lenkeillä. Remmissä se ei ole siis ollut puoleen vuoteen. Kaikki vastaantulijat ovat olleet ihan myytyjä tavatessaan pikkiksen ja se on hurmannut massoittain turisteja Heurekalla, jonka kautta kaikki vakiolenkkireittimme kulkevat.

hei hei pikkis :(

Isäni koirakaksikosta juniori jäi meille ja mammakoira olikin heinäkuun alussa lähtenyt jo isän luokse. Nyt isä halusi tehdä vaihdon ja yhden iltapäivän oli talo ihan tyhjänä ilman koiraa. Koiraton koti on kolkko! Kun tulee sisälle, eikä kukaan ole innokkaana häntä heiluen tervehtimässä, tulee sellainen olo, että itse Ikävä on asettautunut taloksi. Kissammekin ovat jo niin vanhoja, että ne eivät ovelle tule vastaan, ellei satu tulemaan sisään juuri ruoka-aikaan.

Luto - vauhdin hurmaa jo vuodesta 2008

Nyt mammakoira Kuti nukkuu tuossa jaloissa, se on aivan erilainen kuin jälkeläisensä. Luto (5-vuotias uros) on Hessu Hopo, iloinen höseltäjä ja valmis lenkille mihin vuorokauden aikaan tahansa. Mitä reippaampi lenkki sen parempi! Parasta on, kun laitetaan juoksuvyö, se tietää rapsakkaa menoa. Tänä aamuna puolestaan, kun laitoin juoksukamoja ylle, Kuti vilkaisi minua ja tassutteli makuuhuoneeseen. Sitä ei juokseminen nappaa laisinkaan. Se on muutenkin rauhallisempi - jo ikänsäkin puolesta - ja jotenkin aina vähän surumielisen oloinen. Lutollakin on blues-hetkensä, mutta ne kestävät noin puolitoista sekuntia.

Yhden koiran kanssa elämä on liian helppoa, kaipaan vähän enemmän haastetta. Olen kuin lapsi, jolle on annettu ihan liian helppo palapeli kasattavaksi. Hihnat lenkillä solmuun vaan!

Tänään vietin siskon kanssa Helsinki-päivää ja huonona bloggarina en tullut ottaneeksi yhden yhtä kuvaa. Aluksi seikkailtiin vähän Konalassa varuste.netissä ja sen jälkeen kävimme Sinebrychoffin taidemuseossa katsomassa Puut ovat runoja -näyttelyn. Jännä, miten paljon kauniita kuvia voi saada puista. Suosikkejani olivat Pentti Sammallahden kuvat; aavistelin joistain kuvista, että kyseessä on koiraihminen, ja niinpä taitaa olla, sillä hänellä on ihan kokonainen koira-aiheinen kokoelma. Tämän sivun ensimmäinen kuva, awww!!!!

Lounaalla kävimme Silvopleessä. Söin ihanan raikasta salaattia, jossa oli tumman lehtisalaatin lisäksi herneenversoja, appelsiinilohkoja, rypäleitä, minitomaatteja ja mitä vielä.. Muita lisukkeita lautasellani oli kylmä perunasalaatti ja omena-sipulisalaatti. Lämpimänä ruokana söin tempeh-tandoria, hirssiä ja curry-perunoita, nam! Jälkiruoaksi tuoretta ananasta, mansikoita ja kiiviä. Hyvää oli, oijoi. Sieltä siirryimme seuraavalle ovelle Ekoloon, jossa päätin kerrankin törsätä ja ostin mm. kurpitsansiemenlevitettä ja tummaa appelsiini-suklaalevitettä (jälkimmäistä kun maistoin, niin tuli ihan joulusuklaakonvehdit mieleen).

Ekolosta mentiin Kipon kautta kirjakauppaan, josta tarttui kaksi kasviskeittokirjaa mukaani: Vegeherkut ja Maailman parhaat kasvisruoat. Kaupassa oli alennusmyynti, joten nämä maksoivat yhteensä vain 28 euroa. Tuossa jälkimmäisessä on ohjeiden lisäksi runsaasti luettavaa eri maiden ruokakulttuurista ja ruoanvalmistustavoista. Mausteita käytetään reippaasti, ja nopean selailun perusteella bataattia, kurpitsaa, linssejä, papuja ja tempehiä on monissa ohjeissa. Olen lomallani ajatellut nyt testailla erilaisia reseptejä, kun on kerrankin aikaa kokkailla, niin tuosta lähtee kyllä joku ohje kokeiluun saman tien.

Treenit kulkevat entiseen malliin. Eilen aamulla oli vähän kurkku kipeä, joten melkein skippasin salin koko päivältä. Ajattelin kuitenkin vielä katsoa päivän mittaan, mihin suuntaan se lähtee, ja illalla näyttikin siltä jo, että ei se treeniä estä, joten salille vaan. Pahimpaan ruuhkaan, tottakai.. Alatalja jäi tekemättä, kun se oli aivan jatkuvasti varattu. Ensin siirsin sitä ohjelmassa eteenpäin ja kun näin tilaisuuteni tulleen, käännyin ottamaan treenikassiani, ja eikös siinä taas istunut joku. Ohjelmassa oli yhden käden alatalja, niin en jotenkin rohjennut mennä kysymään, voinko tehdä välissä, kun molempien käsien treenaaminen erikseen ottaa aikaa. Ja kun joku odottaa koko ajan vieressä, keskittyminen häiriintyy. Nyt tätä kirjoittaessani hakkaan itseäni otsaan - olisin varmaan voinut tehdä molemmilla käsillä mieluummin kuin skipata kokonaan..

Painoja en eilen nostanut kuin kapeassa penkissä, jossa nyt oli 9 kilon tangon lisäksi 15 kiloa lastia. Viimeinen sarja jäi sitten pari toistoa vajaaksi, kun ei vain enää noussut. Muissa liikkeissä - ylätalja, ojentajarutistus, vasarakäännöt, viparit, takaolkapäät ja sivutaivutukset - mentiin samoilla kuin viimeksikin, kun ei nostonvaraa vielä ollut.

Mustikkaan pitäisi nyt päästä, polttelee mielessä koko ajan. Huomenna on hieronta, varasin kahden tunnin ajan, kun olen niin kauttaaltaan juminen. Mutta jos illemmalla saisin aikaiseksi lähteä metsään, nappaisin tuon mammakoiran mukaani ja mentäisiin marjaan..