Stressinpolttolenkki

Eilen, keskiviikkoaamuna ei mennyt mikään suunnitellusti. Olin mennyt edeltävänä iltana ajoissa - siis todella ajoissa - nukkumaan. Jo klo 20 jälkeen olin nukkumassa ja heräsin vain puolilta öin käyttämään koirat lyhyellä pissalenkillä. Ulkona satoi ja otti päähän, kun jouduin vielä keskellä yötä kuivaamaan koiria ja laittamaan kaikki talutusvälineet kuivumaan vielä, enkä vaan voinut painua takaisin pehkuihin. Joka tapauksessa eilen aamulla kello soi 5.30 aikaan ja kuulostelin hetken, sataako ulkona (= saanko luvan jatkaa nukkumistani, se olisi tarkoittanut myös salille menon skippaamista). Ei satanut, eikä muutenkaan enää nukuttanut, joten nousin ylös. Aamutoimet sujuivat jotenkin hitaasti ja tahmeasti, vaikka ei ollut mitenkään pöhnäinen olo. Haahuilin, enkä saanut itsestäni mitään reipas-moodia päälle. Söin yhden banaanin, join pari lasia vettä ja lähdin koirien kanssa lenkille. Tarkoituksena oli tehdä vain puolen tunnin lenkki, koska olin menossa salille tekemään jalkatreenin, enkä halunnut väsyttää koipiani sen alle.

Kesken lenkin alkoi tietenkin sataa, ja olimme kaikki ilman sadevarusteita. Olin vetänyt päälle karseat kotiverkkarini ja niiden päälle rikkinäiset tuulihousut, Vantaa-style. Sade tuli ja meni ja tuli uudelleen, ärsyttävästi. Välillä voimakkaammin, välillä vain tihuttaen. Tulin koko ajan yhä pahemmalle tuulelle ja loppulenkin kävelin kulmat kurtussa koiria hoputtaen. Ressukat. Taas kotona kuivauspuuhiin ja koirat & kissat ruokittuani nappasin parit vitamiinit (sinkki+B6 ja d-vitamiini) ja pakkasin salikassin. Normaalisti pakkaan sen jo illalla, eli kirjoitan ohjelman vihkoon ja laitan palkkaripurkkiin kuivat aineet (leusiini, kreatiini, soijaprode) valmiiksi. Nyt kaikki nämä viivästyttivät salille menoa ja olin siellä puoli tuntia tavallista myöhemmin.

Pukkarissa sitten huomasin, että minulla ei ole salihousuja mukana. Jalassa oli edelleen ne koiranulkoilutuskamppeet, aargh. Ne kollarit olivat sen verran paksut ja hiostavat (+ rumat), että niillä treenaaminen olisi ollut ihan myrkkyä. Päädyin sitten jättämään tuulihousut päälleni. Ne taas olivat niin isot ja lepattavat sekä vielä lahkeensuista rikkinäiset, että treenaaminen ei loppujen lopuksi sujunut niilläkään. Kaiken lisäksi alkoi jo lämmitellessä vyöryä niin paha olo, että oksetti. Tämä oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisään ja arvelen sen johtuvan noista vitamiineista, vaikka olen ennenkin ne vetänyt lähes tyhjään vatsaan. Sitkeästi lämppäsin loppuun ja siirryin salin puolelle.

Molemmat kyykkyhäkit sekä smith varattuna, mitä hittoa? Siihen aikaan aamusta, aargh. No, suunnitelmaan muutos ja menin alakertaan prässiin. Siinä jo huomasin, että tuulihousut ovat ihan perseestä, ne eivät joustaneet yhtään ja repalainen lahje jäi koko ajan kantapään alle. Tein prässin loppuun sitkeästi itseäni psyykaten "tämä sarja vielä, sitten voit lähteä himaan". Kun sain sen suoritettua, oli jo hieman parempi fiilis, että ehkä tästä vielä jotain tulee, ja siirryin tekemään askelkyykkyjä. Huono olo velloi vatsassa edelleen ja kävin pukkarissa hörppäämässä hieman palkkaria alle. Askelkyykyissä sitten kävikin niin, että kahdesti liukastuin siihen lahkeenriekaleeseen ja homma alkoi jo tuntua vaaralliselta. Tein kuitenkin nekin sarjat loppuun väkisin. Ajatus oli, että niiden jälkeen vielä reiden ojentajat ja koukistajat laitteessa ja sitten armahtaisin itseni. Mutta salin personal trainer olikin jonkun asiakkaan kanssa vallannut ne laitteet, joten päätin jättää homman kesken.

Enpä muista, koska olisin viimeksi jättänyt salitreenin kesken, vai olenko koskaan. 23 minuutin kestävän "salitreenin" seurauksena on kuitenkin pakaroissa tänään edes pieni lihaskipu, joten ei se käynti nyt ihan hukkaan mennyt, vaikka eilen turhalta tuntuikin.

Muutenkin viikko on sujunut todella nihkeästi. Selkä on vieläkin palautumatta sunnuntain mavetreeneistä, vetelin raskaita kutosia perinteisellä tyylillä pitkästä aikaa ja kroppa hermostui. Nyt olen sitten käynyt kahdesti juoksemassa. Tänä aamuna lähdin koiran kanssa viideltä lenkille. Kuuntelin, ettei sada, enkä sen kummemmin tarkistellut tilannetta ikkunastakaan. Pihalle päästyä kävikin selväksi, että sataa, ei tosin kovaa, mutta kuitenkin. Koiraa ei sade haitannut lainkaan, enkä sitten edes hakenut sille sadetakkia päälle (koska kotiin jääneet tyttökoirat olisivat tervetuloa takaisin! -haukunnallaan raapineet hereille koko rapun).

Sateesta huolimatta - tai ehkä juuri sen ansiosta - aamun lenkki oli todella terapeuttinen. Pientä syysmyräkkää oli joenrannassa ja sää tuntui oikein energisoivalta, vaikka taivas oli synkkä ja tummanpuhuva. Tuuli puhalsi ja sade kasteli silmälasit niin, etten eteeni meinannut nähdä. Koira ravasi tasaisen tyytyväisenä ja vauhti pysyi ihan kohtuullisena muutamista haistelu ja tarpeiden teko -pysähtelyistä huolimatta. Kymmenen kilometrin lenkki juostiin aikaan 1h 1 min ja 30 sekuntia. Kotiin päästyä oli sellainen olo, että sen perään menisi vielä toinenkin; jos ei nyt kymppiä niin ainakin vitonen. Eilisen päivän epäonnisesta treenistä jäi kökköfiilis, mutta tänään tilanne oli toinen, oikeaa liikkumisen riemua. Tuntui siltä, että pääkoppa oli kaivannut pidempää juoksulenkkiä jo jonkin aikaa ja nyt se sen viimein sai.

Hieman lenkin loppupuolen juoksemista häiritsi tielle nousseet etanat, pari kertaa rusahti ikävästi lenkkarin alla. Ihmettelin, miten koira väisti ne niin taitavasti. Sillä on sentään neljä tassua koordinoitavanaan ja vaikka yhteispinta-ala onkin pienempi kuin minun kahden räpyläni, niin se ei kuitenkaan katso yhtään jalkoihinsa ja silti oikein kyttäsin, että jääkö sen tassuihin yhtään etanaa. Ei yhtään. Monta kertaa se kipitti ihan jonkun etanakeskittymän vierestä, mutta ei koskaan niiden päältä. Sillä on joku tutka tassuissaan :).

Lenkin jälkeen kävin suihkussa ja söin aamiaista ihan rauhassa koneen ääressä. Sitten alkoivat tytötkin heräillä ja kömpiä keittiöön venytellen ja äänekkäästi haukotellen. Laitoin koirille sadekamat niskaan ja lähdettiin kävelylle. Ei tehty kuin puolen tunnin lenkki, sillä pikkukoira inhoaa edelleen sadehaalariaan ja laahusti perässä mököttäen. Nurmikkoalueella se innostui vähän spurttailemaan, joten en tiedä sitten, inhoaako se tuota haalaria vai ainoastaan sateisia teitä. Ajattelin ostaa sille samanlaisen sademanttelin kuin isoillakin koirilla, ja kokeilla, jos sen kanssa lenkkeily sujuisi pikkiksen mielestä mukavammin.

Aamulenkin loppupuolella takaa ajoi Kalpea Rotta; paikallinen kylähullu, joka ajaa pyörällään kovaa vauhtia ja raivoaa aina ohi mennessään koirista. Yleensä tyyliin "saatanan rakit perkele vie helvettiin ne täältä", ja nytkin oli samaa sarjaa. En ole ainoa hänen raivonsa kohteeksi joutunut, vaan tasaisesti osansa ovat saaneet muutkin seudun koiranulkoiluttajat. Kesällä hän tuli minua vastaan ja muistaakseni olin liikenteessä yksin ilman koiria, mutta hän tunnisti minut ja raivosi taas "saatanan kalpea rotta perkele!" ohi ajaessaan. Siitäpä hän sitten sai nimensäkin. Jotenkin yhtä aikaa huvittava ja ärsyttävä tyyppi, joten olen ottanut kypsän aikuisen tavoin nyt sen asenteen, että huudan takaisin.. Tänäänkin hihkaisin hänelle, että "tulehan tänne sanomaan, niin kiskaisen turpaan!". Hohhoijaa.. Sauvakävelyllä olleet mummot tuijottivat meitä päätään pudistellen. En varsinaisesti menetä malttiani, mutta en myöskään halua antaa hänelle sellaista vaikutelmaa, että jotenkin pelkäisin hänen rähisemistään. Ja jos käsirysy tulisi, niin olen sen verran itsevarma, että uskon pärjääväni hänelle; näyttää sen verran heikolta pakkaukselta, että tipahtaisi Vantaanjokeen yhdellä tiukalla paukautuksella.