Viisi tapaa välttää parisuhdekilot

Ajattelin, että voisin jatkossa harrastaa blogissa iltapäivälehti-tyyppisiä otsikoita.  
Kahdeksan tapaa välttää joulukilot 
10 hyvää tekosyytä skipata salikäynti (no, tuota nyt tuskin kukaan googlaa)
Näin muutut iltatreenaajasta aamutreenaajaksi 
Onko tämä omenapiirakka maailman paras? Katso kuvat! 
Kissa kehrää astmalääkettä saadessaan - this will make your heart melt!

Ihan itse tein

Aloin seurustella mieheni kanssa vuonna 2000. Asuimme ensimmäisen vuoden eri kaupungeissa, hän Lahdessa ja minä Tikkurilassa. Se oli vielä aikaa ennen oikorataa, joten täältä Lahteen mentiin junalla Riihimäen kautta ja matka kesti muistaakseni vajaa 1,5 tuntia. Muistan vielä, että edestakainen junalippu maksoi 66 markkaa. Kerran olin niin rahapulassa (opiskelija, osa-aikatöissä), että menin pummilla Riihimäelle ja ostin vasta siitä lipun Lahteen. Mutta mielitietyn luokse oli pakko päästä :). Vietimme pääsääntöisesti viikonloput aina jomman kumman luona ja viikolla soittelimme joka ilta. Muistelen, että tuohon aikaan kännykkäpuhelut olivat jotenkin älyttömän paljon edullisempia klo 22 jälkeen, ainakin siinä omassa liittymässäni, joten kun kello tuli 22, puhelin käteen ja pari tuntia riiattiin puhelimitse. Voi niitä aikoja..

Olin 47-kiloinen rimppakinttu, kun aloimme seurustella. Olin ollut vegaani vajaa pari vuotta ja ruokavalioni oli todella onneton. Söin pääsääntöisesti makaronia herne-maissi-paprika -sekoituksella ja tomaattikastikkeella. Leivän päälle levitin Tartex-kasvislevitettä ja söin jonkun verran hedelmiä. En koskaan ostanut soijamaitoa tai papuja/linssejä/soijarouhetta, en jotenkin edes tajunnut niiden olemassaoloa ja olisi osannut niitä edes käyttää. Tuolloin kaupoissa myytiin sitä paitsi vain  maustamatonta soijamaitoa, joka kelpaa nykyisinkin meillä vain ruoanlaittoon.

Kun tapasin mieheni, hän oli laktovegetaristi, joka rakasti juustoja. Kuumia juustovoileipiä, pizzaa, mozzarellatikkuja jne. Hän oli kuitenkin jo jonkun aikaa pohtinut vegaaniruokavaliota, ja kun olimme seurustelleet pari kuukautta, hän päätti kokeilla jättää maitotuotteet pois. Vegaanikokeiluksi hän on kutsunut elämäntapaansa vielä vuosia myöhemminkin. Hän on kuitenkin aina ollut meistä kahdesta se innokkaampi kokeilemaan uusia juttuja ruoanlaitossa, ja kun muutimme yhteen, ruokavalioni monipuolistui huomattavasti ja se proteiinikin alkoi löytyä lautaselta. Teimme paljon kasviswokkeja, jossa oli monia eri papuja. Soijarouheesta tehtiin pihvejä ja pyöryköitä, tofua kävimme ostamassa etnokaupasta kilokaupalla ja jääkaapissa oli jatkuvasti marinoituja tofukuutioita (marinadi = soijakastike, pippuri, valkosipuli).

Parisuhde toi siis minulle muutaman ihan tervetulleen kilon muutaman ensimmäisen vuoden aikana. Olin myös ollut pitkään ilman karkkeja, koska en tiennyt muita vegaanisia karkkeja kuin jotkut Dietorellet, jotka olivat niin pahoja ja aspartaamintäytteisiä, että olin mieluummin ilman. No, miehen kanssa löysin sitten itseni myös karkkihyllyiltä tutkimassa e-koodeja ja liivatteita ja löytyihän niitä vegaanisia karkkejakin vähitellen. Ehkä ei niin hyvä asia näin jälkikäteen ajateltuna..?

Mies on ollut myös innokas leipomaan ja hänen korvapuustejaan on ylistetty työpaikallani saakka, kun olen niitä sinne joskus vienyt. Leipomisen ohella hän teki meillä pitkään kaikki ruoat, ja jossain vaiheessa tajusin, että jos meinaan mahtua vaatteisiini, on joko pienennettävä annoskokoja tai lisättävä kulutusta; sen verran energiapitoisia ruokia hän tekee, eikä edelleenkään säästele rasvaa. Koirien kanssa lenkkeilin jo paljon, mutta elvytin uudelleen lapsuuteni/nuoruuteni juoksuharrastuksen. Ja taas sai syödä entiseen malliin.

Nykyisin meillä on sekä yhteisiä että omia ruokia. Mies syö aika pitkälti työpäivän aikana lounaspaikoissa, ja tekee kotona sitten vain jotain iltapalaa. Minä taas kannan töihin eväitä, ja samoja ruokia syön sitten kotonakin. Tässä oli pitkään opettelua, sillä olen todella laiska laittamaan ruokaa. Mutta kun tarpeeksi monta kertaa olin nälkäisenä töissä (eväänä joku banaani tms.) ja söin illalla kotiin tultuani koko jääkaapin tyhjäksi, niin pikkuhiljaa alkoi iskostua päähän se, että syön kunnon aterian työpäivän aikana. Työpaikkamme muutti pari vuotta sitten, ja entisen paikan lähellä oli kauppa ja työpaikan keittiössä liesi. Niinpä sain kokkailtua siellä usein jotain nopeaa, vaikka en olisi ottanut töihin eväitä. Nykyisin kauppaan on hankalampi matka ja töissä ei ole liettä, ainoastaan mikrot. Joten ruoka on oltava mukana.

Mutta miten sitten välttää ne parisuhteen mukanaan tuomat kilot? Useinhan niitä alkaa kertyä, kun istutaan yhdessä sohvalla ja tyhjennetään videovuokraamosta ostettua jättimäistä karkkisäkkiä. Parisuhteen vakiintuessa usein arkiaktiivisuus vähenee; mennään autolla joka paikkaan ja käydään ulkona yhdessä syömässä. Itse en ehtinyt parisuhteen takia liikoja kiloja kerryttää, kun heräsin ajoissa siihen, että jos sama meno jatkuu, niin vaatekaapin sisältö menee uusiksi. Pelastus ehkä oli se, että halusin vielä mahtua vaatteisiini, ja puristavat farkut ovat inhottava asia.

Muita seikkoja, joilla itse onnistuin välttämään parisuhdekilot
- Koira. Koiran kanssa tuli liikuttua paljon ja siitä tuli myös yhteinen juttu. Sohvalla ei voinut löhötä koko iltaa, kun oli mentävä ulos. Mukavampaahan se oli yhdessä. Ja kun on iso koira, joka tarvitsee paljon liikuntaa, niin en ole itse koskaan ollut tyytyväinen mihinkään korttelipissatuksiin muuna kuin vain koiraa virikkeellistävänä toimintana. Haahuiltiin pitkiäkin iltalenkkejä jutellen. Kun koira pysähtyy haistelemaan, voi käyttää odotteluajan pussailemiseen <3.
- Arkiaktiivisuus: (opiskelija-)asunto ei niin hyvien yhteyksien varrella. Lähimpään kauppaan oli meiltä toista kilometriä ja se oli kallis lähikauppa. Käytiin usein kaupassa koulumatkan aikana tai pyöräiltiin pidemmälle hieman edullisempiin marketteihin. Meillä ei ole koskaan ollut autoa, joten julkisilla, kävellen ja pyörällä ollaan liikuttu. Bussilla oltaisiin päästy kouluun melkein kotiovelta, mutta bussimatka kesti kauan, ja muutenkin olen aina enemmän pitänyt junista, joten päivittäin tuli mentyä parin kilometrin päähän asemalle joko pyörällä tai kävellen.
- Kauppojen herkkuvalikoimat ;). Toki vegaani voi lihoa syömällä energiapitoisesti vaikkapa vaaleaa leipää kaikilla ihanilla levitteillä. Miehen bravuuri onkin ciabatta, jonka päälle tekee itse yrttisen tomaatti-valkosipuli -pestotyyppisen levitteen ja keittiössä on aina silloin huumaava tuoksu. Mutta fakta vain on se, että varsinkin valmiita herkkuja vegaanille on kaupoissa aika vähän. Itse olen esimerkiksi keksien ystävä, ja kauppojen keksihyllyissä on hyvin vähän sellaista, a) mikä sopii vegaaniruokavalioon ja b) mitä tekee mieli. Vaikka olenkin keksihiiri, niin ei minun pikkuleipähimoani millään puisevilla Marie-kekseillä taltuteta. Tai kun katsoo vaikka kesällä jäätelöallasta: siellä on pari mehujäätä, ja vuodesta toiseen se sama toffee-tofuline -tuutti. Eipä ole juuri houkutuksia.
- Ulkona syöminen. Jälleen kerran vegaaniruokavalio on ennaltaehkäissyt kilojen kertymistä. Helposti sitä tulisi haettua valmista ruokaa tai mentyä ulos syömään, onhan se mukava tapa viettää aikaa kodin ulkopuolella. Itse haluan, että ravintolaruoka on sellaista, mitä ei itse ehkä tulisi kokkailtua ja sellaista, mistä saa riittävästi proteiinia. Vegaaniruoka tarkoitti ravintoloissa pitkään vihreää salaattia tai jotain  tomaatti-vihannesmössöä. Ja ne oikeasti herkulliset vegaaniannokset tulevat äkkiä tutuiksi. Jos käydään nykyisin ulkona syömässä yhdessä, niin se melkein tarkoittaa thaikkuruokaa; riisiä, tofua ja jotain herkullista kastiketta. Mutta ei sitäkään loputtomiin jaksa. Valinnanvaran suppeus on tässäkin siis ollut avainsana. Ja etenkin se jälkiruokavalikoima.. Kuka jaksaa aina ulkona syödessään ottaa jälkiruoaksi sen saman sorbetin tai hedelmäsalaatin?
- (Yhteinen) liikuntaharrastus: No.. me yritimme käydä yhdessä harrastamassa. Kokeilimme ju-jutsua, jota mies on harrastanut ja valmentanut aktiivisesti. Siitä ei tullut mitään. En tykkää kivusta ja kontaktista, eli kamppailulajit eivät sytyttäneet alkuunkaan. Jossain vaiheessa kävimme suht usein keilaamassa ja siitä tykkäsin. Nyt ei keilahallia ihan tässä lähellä enää ole, mutta voisi kyllä ehdottomasti yrittää lähteä vähän kauemmas; ei tästä nyt niin pitkä matka seuraavalle hallille ole. Sulkiksen pelaamisesta olemme puhuneet jo vuosia, ja olen kaverin kanssa sitä käynytkin silloin tällöin pelailemassa.

Kun ei yhteistä harrastusta tuntunut löytyvän, päädyin elvyttämään juoksuharrastukseni tuossa seitsemän vuotta sitten. Mies on aina välillä ollut mukana vierellä pyöräillen, lähinnä kesäaikaan. Toki olen juossut "aina", mutta lukion jälkeen juokseminen oli muuttunut hyvin epäsäännölliseksi ja säännöllisemmän treenin aloitin tosiaan vasta 2006.

Muita, yksittäisiä ajatuksia tämän aiheen tiimoilta: itse en ole koskaan ollut mikään sipsien tai suolaisten naposteltavien ystävä. En koskaan ostaisi sipsipussia itselleni. Kuitenkin kun mies on pusseja ostanut, ja sohvalla vieressä istuen niitä syö, niin kuin huomaamatta saatan itsekin pari kourallista sieltä napsia. Tuntuu näin ajatuksenakin ihan hölmöltä. Että kun ei oikeastaan edes tee mieli, mutta hänen mielitekonsa vain jotenkin muuttuu minunkin mieliteoksi. Kun tämän tajusin, niin oli tosi helppoa olla ilman sipsejä.

Mies tykkää myös tehdä lehtitaikinasta erilaisia leivoksia. Näyttävät hyviltä kieltämättä, mutta kun ei oikeastaan tee mieli. Ja joka kerta, kun olen maistanut, en ole saanut mitään kicksejä. Vähän sellaista turhan makuista. Joten tein päätöksen, että kun syön jotain hyvää, sen on oltava oikeasti hyvää. Sellaista niin vastustamattoman hyvää, minkä eteen melkein leikkaisi vasemman jalan varpaansa.

Ikävä totuus on myös, että kun meillä on 30-40 kiloa painoeroa, niin mies nyt vaan voi vedellä aika paljon isompia annoksia kuin minä. Joten jos annan hänen annostella minulle ruokaa, niin turmion tiellä ollaan. Kipeänä tai väsyneenä on ihanaa, kun toinen kysyy, että tekisinkö sulle jonkun hyvän voikkarin, ja silloin nautiskelen hyvällä omatunnolla, mutta ovathan ne voikkarit noin kaksitoista kertaa energiapitoisempia kuin itse väsäämäni. Tätä minun ei ole koskaan tarvinnut erikseen oppia, vaan se on tullut ihan luonnostaan; en edes jaksa samankokoisia annoksia kuin mies, eikä tarvitsekaan.

Lopuksi on vielä sanottava se, että vaikka itse onnistuu pitämään painonsa normaalilukemissa, niin ei kannata sortua myöskään siihen, että pitää kumppaniaan jonkinlaisena jätemyllynä. Itse tein aina välillä sitä, että ravintolassa tarjosin miehelle loput annoksestani syö sä, kun emmä jaksa enää tai odotan, että hän hoitelee 4/5 leipomastani Sacher-kakusta. Helposti sitä saattaa sortua olemaan lievä "feeder" ajattelemattaan. Etenkin jos puoliso ei erityisemmin urheile, niin turha sitä hänen energiansaantiaan on erikseen kasvattaa omilla toimenpiteillään.