Rintatreeni ja -rankajupinaa, osa 256473

Jalkatreeni toissailtana oli jotenkin plaaaaaaah, kuten toisaalla jo marisinkin. Viime viikonlopun jäljiltä jäänyt uupumus jatkui vielä eiliseen, ja nukuin käytännössä koko illan pätkissä töistä tullessani viidestä eteenpäin. Puoli yhdeksän aikaan heräsin ja vaihdoin salikamat päälle, mutta totesin, ettei tästä mitään tule ja painuin takaisin nukkumaan.

Klo 23 aikaan heräsin pidemmäksi aikaa viemään koiria lenkille, mutta muuten torkuin sohvalla ja sängyssä paikkaa vaihdellen. Välillä aina havahduin siihen, että joku koirista tai kissoista tuli kainaloon tai lähti siitä pois. Näin kummallisia unia, joihin sekoittui ulkoa kantautuvat helteisen illan äänet, kun ikkuna oli auki. 

Eilisen selkä-rintatreeni siirtyi siis tälle aamulle ja herättyäni tunsinkin olevani aivan iskussa. Harmi vaan, että tunne ei siirtynyt mieleni sopukoista suoraan lihaksiin ja treeni oli pääosin melkoista takkuamista. Paitsi leuanvetojen osalta! Viime meilissäni pt:lle kerroin, että negatiivisten leuanvetojen jarrutukset menevät nyt jo 12-17 sekuntiin, joten hän ohjeisti, että nyt yrittämään vaan suoraan ylös ilman hyppyjä, maksimimäärä toistoja. Ja jos jää alle viiden, niin ne loput sitten jarrutuksilla alas. Aamulla unohdin kuitenkin ohjeen loppuosan (koska olin huolimattomasti lukenut, mitä teen aina, kun uskon palaavani ohjeeseen vielä ennen sen käyttöönottoa) ja tein vain maksimimäärän toistoja, tänään se oli kolme. Tein siis neljä kolmen sarjaa leukoja vastaotteella ja vasaraotteella. Vaihtelin vähän otetta, mutta en huomannut merkittäviä eroja niiden välillä.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että vielä pari kuukautta sitten roikuin tangossa avuttomana kuin kevättuulen heiluttelema viime syksyn puunlehti. Ja nyt vedän neljä sarjaa leukoja, olkoonkin toistomäärät vain kolme ja vastaotteella, eli meikäläisen tapauksessa hauikset tekevät varmaan 95% työstä ja selkä vaan peesaa. Viimeisen sarjan viimeinen toisto ei rehellisesti sanoen ollut aivan puhdas, eli jäi pari senttiä vajaaksi.

Toinen päivän treenin positiivinen seikka oli se, että hiffasin tehdä ylätaljaa leveämmällä otteella. Luulisi tämänkin olleen päivänselvä asia, mutta tällaiselle hahmotusvammaiselle nämä hoksaukset tulevat aina hieman jälkijunassa. Kas kun tuntuma siirtyikin hauiksista enemmän selkäpuolelle ja nyt tässä kirjoittaessani tunnen jo hienoista arkuutta selässä.

Penkin sijaan aloitin rintatreenin tänään prässissä. Ensimmäiset kolme sarjaa menivätkin 30 kilolla, mutta viimeiseen sarjaan ei enää riittäneet paukut, joten oli pakko pudottaa jopa 25 kiloon (kun ei se 27,5 kiloakaan liikkunut mihinkään). Mutta tuntuma säilyi kyllä rintalihaksissa koko ajan. Tuolla salilla on Life Fitnessin laitteet, ja tuo prässi ei mielestäni ole niin hyvä kuin siellä ennen omistajanvaihdosta ollut vähän karumpi malli. Jotenkin tuo on liian pehmeästi liikkuva tai jotain. Treenatessa haluan, että rauta kalisee ilman mitään liikettä pehmentäviä ilmapumppuvirityksiä.

Muissa liikkeissä rintatreeni oli samaa takkuamista kuin ennenkin. Olkapäät ja kädet tuntuvat tekevän kaiken työn ristitaljassa ja vinopenkissä. Kauhukseni huomasin eilen lattialla maatessani, että kun laitan kädet pään yli vartalon jatkeeksi (siis näin __o_ ), niin kämmeneni eivät enää yletä koskettamaan lattiaa, koska rintaranka on niin jäykkä. Toki sitten ylettävät, jos annan alaselän nousta lattiasta kunnon notkolle, mutta ei muuten. Pari vuotta sitten vielä onnistui, eli tässä on aika vauhdilla jäykistytty. Välittömästi aloin suunnitella palaavani ohjatun pilateksen pariin jo nyt kesän aikana. Siellä ehkä saisin harjoitettua tuon rintarangan liikkuvuutta säännöllisemmin kuin näillä kotitreeneilläni. Somatic Studiolla on kesäkortteja, joilla voi käydä niin monella tunnilla kuin ehtii ja jaksaa 29 euroa/viikko hintaan. Voi tuntua arvokkaalta, mutta tuolla saa oikeasti todella tasokasta ohjausta.

Koska yksi ennakoimaton lepopäivä tuli tälle viikolle, niin modasin vähän tämän viikon ohjelmaa ja sunnuntaina teen aamulla jalkatreenin ja illalla palauttavan lenkin.

Loppuun kuva tämän viikon ankeimmasta ateriastani so far. Tätä se on, kun nälkäinen vegaani tulee töistä kotiin, ruoanlaittohalut ja -jaksaminen nollassa ja päivän hiilarit on about käytetty. Kurkkua, tomaattia, valkoisia papuja. Mmm...

Ottaa pattiin

Huh, kulunut viikonloppu olikin henkisesti yllättävän rankka, kun jouduin olemaan osana ikävää lastensuojeluasiaa. Sunnuntain saliin sain siitä melkoiset aggressiopiikit ja tein käsi-olkapäätreenin sellaisella vihalla, että hyvä, ettei mitään revähtänyt. Nyt aggressiot ovat väistyneet ja jäljelle on jäänyt vain surullinen uupumus, jonka hälveneminen ottanee aikansa.

Sarjapainoja en viime käsitreenissä kasvattanut, mutta laitoin kyllä ylös, että seuraavalla kerralla vauhtipunnerrukseen voisi lisätä pikkukiekot tangon päihin. Jos ei mene kolme sarjaa, niin ainakin ensimmäinen kuitenkin pitäisi mennä. Taljassa painot ovat ojentajille ja hauiksille jo niin isot, että on vähän siinä ja siinä, onko tekniikka vain rumaa vai pettääkö kokonaan. Kickback taljassa köydellä on yksi inhottavimpia liikkeitä salilla. En vaan tykkää yhtään. Ojentajarutistus ja kickback vaikka käsipainoilla ovat paljon mukavampia. Tykkään myös ranskalaisesta punnerruksesta ja dipeistä. Dipeissä tekemiseni vaan tahtoo siirtyä aika paljon olkapäille, joten pitää olla varovainen niiden kanssa. Oli miten oli, nyt on ojentajat kosketusarat, kun väänsin kickbackia köydellä. Sitä tehdessä mulle tulee jostain syystä aina mielikuva Volgan lauttureista. Johtunee etukenossa olevasta asennosta ja fiiliksestä, että nyt raadetaan.

Pt:n kanssa käytiin kirjeenvaihtoa, laitoin vähän raporttia menemään tästä uudesta ohjelmasta. Kerroin turhautumisestani penkkipunnerruksen kanssa ja sovittiin, että vaihdan nyt hetkeksi prässiin. Arvelen saavani siinä paremman tuntuman rintalihaksiin, kun ei ole ns. allejäämispelkoa, joten uskallan tehdä isommilla painoilla puhtaalla tekniikalla. Pt arvelee, että penkin heikkoon kehittymiseen syyllinen nro 1 on rintarangan jäykkyys. Liikkuvuutta pitää vaan lisätä. Mietin tässä nyt kirjoittaessani, että smithissä en olekaan koskaan penkannut, sitähän voisi myös kokeilla.

Loppuviikosta voin tankata muutamana päivänä hieman lisää hiilaria, jejee. Huomaan, että vireystaso on alkanutkin jo laskea, kun lihasten hiilarivarastot ovat aika minimissä.

Tänään en päässyt aamulla salille, joten se on vielä edessä. Aiemmista kokemuksista viisastuneena lykkään menoani kuitenkin nyt näiden ruuhkatuntien yli, eli päikkärit odottavat!

Hiiren rintafileet ja rautakanget takareiskoina

Eilen oli heikkopäivä. Niitä on aina silloin tällöin; salilla treenatessa olo on voimaton ja heikko. Yleensä syynä on liian kevyet syömiset, kuinkas muutenkaan. Tuntuu siltä, että etenkin rinta- ja selkälihakset vaatisivat kunnolla murkinaa alle kehittyäkseen, ainakin omalla kohdallani. Penkkipunnerrus ei etene mihinkään, eikä ristikkäistalja. Painot tuntuvat niin raskailta, että tekniikka pettää viimeisissä toistossa, mutta silti juuri minkäänlaista arkuutta ei rintalihaksissa tunnu seuraavana päivänä.

En suostunut eilen heti myöntämään itselleni, että nyt on heikko olo, vaan taistelin vastaan ja ärräpäillä nostin neljä kutosen sarjaa penkkiä. Vitutushan siitä oli vaan seurauksena, kun jokainen toisto nousi haparoiden. Uhmakkaasti otin vinopenaan 12 kilon käsipainot, mutta eiväthän ne nousseet mihinkään, joten vaihdoin saman tien kymppeihin. Olkapääkin vähän reistaili taas, ihan omaa syytäni, kun venyttelyt ovat jääneet väliin.

Rintalihasten heikkoon kehitykseen yhtenä syynä on varmasti siis vähäiset kalorit (paino on taas hieman pudonnut). Mutta mitä muita syitä voisi olla? Näitä olen miettinyt:

• tekniikka: aina välillä iskee epävarmuus, että penkkaanko kuitenkin jollain tapaa väärin. Valmentaja sanoi, että tekniikka on ihan siisti, eikä siinä ole muuta korjattavaa kuin vain muistaa tuoda tanko rinnalle joka toistolla. Nyt kun lueskelin pakkista, niin siellä on kaiken maailman neuvoja "kyynerpäiden" viemisestä ala- ja yläasennossa sinne sun tänne. Mitä jos työntävä liikeratani vaan nyt ei ole ihan optimaalinen?
• jäykkä rintaranka ja kiero olkapää: jospa tuntuma ei mene rintalihaksiin saakka, koska liikkuvuus estää?
• suhteessa vahvemmat ojentajat: penkkaus menee väärillä lihaksilla? 

Tässä sitä vielä 12 kilon painojen uskottiin nousevan

Tuo rintarankani jäykkyys tuntuu olevan ongelmana myös selkäliikkeissä. Leuanvedot kun tuntuvat menevän enimmäkseen hauiksilla, eikä ylätaljassa sarjapainot meinaa millään nousta. Alatalja ja kulmasoutu käsipainoilla menevät paremmin perille.

Olen muutenkin kyllä läpeensä jäykin ihminen, jonka tiedän: mukaanlukien kaikki suomalaiset rekkakuskit. Kun teen vatsalihaksille jalkojen nostoa dippitelineessä, jalat eivät missään vaiheessa liikettä ole suorana, tai selkä irtoaa telineestä. Yhdeksänkymmenen asteen kulmassa istuminen on minulle täysin mahdotonta, koska takareisissä ei ole venyvyyttä juuri lainkaan. Pari vuotta sitten fysiatrin tutkimuspöydällä maatessa kuulin ensimmäisen kerran ammattilaisen sanovan "oho", kun lääkäri nosti jalkaani suorana ylöspäin ja se taisi pysähtyä hieman aiemmin kuin mitä hän odotti. Hänpä siinä sitten heti alkoi paikkailla, että "no mutta paljon parempi näin kuin yliliikkuvuus" ja piti pienen luennon yliliikkuvuuden haitoista. Ei lohduttanut. Keväällä työpaikan osteopaatti-hieroja testasi myös samaa, eli nosti jalkaani ylöspäin ollessani selinmakuulla ja aivan sama reaktio: "oho?!".

Venyttely auttaisi, mutta se on tyyyyyylsää! Liikkuvuuden ja venyvyyden kehitys on ainakin minulla niin toivottoman hidasta, että se ei motivoi ollenkaan, päinvastoin. Se toimii negatiivisena motivaattorina, kun mitään ei tunnu tapahtuvan. On ollut sellaisia 2-3 viikon rupeamia, että olen venytellyt suhteellisen aktiivisesti ja huomannut, että jokin venytys sujuu ehkä aavistuksen helpommin kuin aiemmin. Ja siihen se venyttely sitten jääkin. Sillä joskus positiivinen kehitys toimii sekin myös epämotivoivana jatkoa ajatellen; jotenkin se ajatusmalli menee ehkä hieman tähän tapaan "nyt voin vähän höllätä, kun tämähän sujuu jo oikein mallikkaasti". Vähän ehkä samanlainen olo on niillä, jotka syövät viikolla todella kurinalaisesti ja viikonloppuna sitten mättävät herkkuja kaksin käsin, kun "pitäähän sitä välillä ottaa rennommin, kun nyt on oltu niin tunnollisia".

Tilaisin siis universumilta: liikkuvamman kropan (ilman tarvetta venytellä) ja kehitystä rintalihaksiin (voin penkata, jos tarttee). Vähän lisää henkistä sitkeyttä ei sekään olisi pahitteeksi.

Haaste: viikon menu

.. tai "viikohkon".. (Wagner sanoi joskus Viiville sarjakuvastripissä, että "olet kauniihko". Pääte on jäänyt elämään muissakin käyttämissäni sanoissa melko laveasti.)

Sain haasteen Heidiltä ikuisuus sitten. Kuvia tuossa äsken muokkailin sopivaan kokoon ja totesin, että meitsistä ei ole ruokakuvaajaksi ja onneksi pöperöitäni joutuu syömään vain minä itse.

Chocochilin bataatti-kookoskeitto on lempiruokiani. Tein sitä ison kattilallisen toissalauantaina (10.5.) ja pakastin valmiiksi rasioihin töihin vietäväksi. Keitto on yksinään aika kevyttä kamaa, joten sen seurana söin palan realia hummuksella päällystettynä, tomaattia ja protskuna puolikas paketti kylmäsavutofua.

Keittolounas töissä

Sunnuntaina tein kasvis-papu -tortilloja, joihin tusasin "guacamolenkin" itse ohjeen mukaan kurkusta ja avokadosta. Oli muuten ensimmäinen kerta elämässäni, kun tein avokadosta yhtään mitään. Jouduin googlaamaan "avokadon kuoriminen", että edes osasin lähteä sitä työstämään. Oi tätä uusavuttomuutta.

Nuo isot valkoiset pavut ovat kyllä niin suurta herkkua, oijoi. Käyttämäni tortillan kuoret ovat kyllä jotain täysjyvä-rainbowta eivätkä Pirkan tomaattikuoria, niin kuin ohjeessa.

Useamman päivän söin töissä keittoa ja sitten tein peruna-kikherne-tofu-salaattia, jota olen aiemminkin tehnyt. Ihan kelvollista, mutta tuota tuli taas aika iso satsi ja sitäkin jouduin sitten pupeltamaan useammalla aterialla, kun se tuskin pakastimesta kovin paljon diggaa.

Tässä sitä ei ehkä vielä ole hoksannut, mutta kohta huomaatte,
että kaikki mun ruoat näyttää samalta reseptistä riippumatta.

Sitten oli taas lauantai, ja oli ravintolapäivä! Vegaaniset ravintolat ovat olleet ravintolapäivissä hyvin edustettuja ja toista kertaa tuli asioitua Forumiin pystytetyssä My Veggie Wayssa. Sieltä ostettiin kaksi täysjyvä-ciabattaa, jotka syötiin miehen kanssa vanhan linja-autoaseman pihalla Lasipalatsin aukiolla ihanassa auringonpaisteessa. Täytteenä oli:

- vegaanista luomu raakabasilikapestoa
- vegaanista tomaattisalsaa artisokalla
- luomutomaatteja
- luomu-aurinkokuivattuja tomaatteja
- vegaanista juustoa
- villirucolaa
- luomusinappia
- luomumaustekurkkua
- vegaaninen raaka-cashew juusto
- tammenlehtisalaatti

Kyllä! Melkein itku tuli, kun se oli niiiiin hyvää. Onko kuvaa? No ei ole. Siinä mitään kuvaamista ehdi miettiä, kun mättää maailman parasta leipää poskeensa. 

Mutta ostettiin samasta kojusta myös mukaan gluteenitonta vegaanista lasagnea ja siitäpä onkin kuva, tadaa! Se sisälsi:

Kurkkua ja tomaattia kyytipojaksi. Niistäkin olin ehtinyt
jo puolet tuhota, ennen kuin muistin kameran.

- soijarouhe
- ripaus tuoretta chiliä
- raaka basilikapesto
- luomu artisokka, sipuli ja tomaatti
- luomu auringonkuivattuja tomaatteja ja neitsyt oliiviöljyä
- luomu riisikermaa
- villirucolaa
- vegaaninen lasagnejuusto
- paljon erilaisia yrttejä
- luomusinappi
- agave-siirappi
- merisuola
- mustapippuri


Joo, haasteessa oli, että "kaikki tekemäsi" ruoka. Tyypillisenä alisuorittajana tyydyn toteamaan, että tuunasin sentään tuota lasagnea noilla kasviksilla. Ciabattan kohdalla en edes yritä selitellä mitään.

Lauantain herkuttelujen jälkeen paluu arkeen oli ankea. Oheisessa kuvassa on salaattikeko (varhaiskaalia, kevätsipulia, hmp:tä, tomaattia, kurkkua), ja se on peitetty hyvin paistetuilla tofukuutioilla.

Söin tuota salaattia kahtena päivänä putkeen, itse salaattia oli yli puoli kiloa per lautasellinen ja siihen vielä tofut päälle. Oli aikamoiset vatsanväänteet kolmantena päivänä moisesta tuorepläjäyksestä, kun siihen päälle tuli vielä muut päivän aikana syödyt kasvikset ja hedelmät. Katsoin, että kolme kiloa kasviksia, hedelmiä ja marjoja tuli vedettyä kahden päivän aikana..

Ja tällaisia kokkailuja tulee harrastettua yhtenään: jokin pakastevihannessekoitus pannulle ja kuutioitua tofua sen kanssa. Tässä on Toscana-kasviksia ja Taifunin manteli-seesaminsiemen -savutofua.

On se eri ruokaa kuin noissa aiemmissa kuvissa

Seitsemän ruokaa siis, yhdestä ei kuvaa. Viikon vinkkinä piti vielä antaa linkki johonkin helppoon jälkkäriin. Ei oikein tule jälkkäreitä tehtyä, ja silloin kun tulee, niin ovat suuritöisempiä tyyliin sacher-kakku. Mies tykkää leipoa pullaa ja suklaa-cookieita. Mutta tätä Chocochilin piirakkaa olen aina silloin tällöin tehnyt (tosin viimeksi joskus viime vuonna), yleensä kyllä mustikoilla. Helppo ja herkullinen!

Yhteenvetona todettakoon, että tofua tulee syötyä paljon, jos se jäi jollekin epäselväksi. Ihan suurkuluttaja olen, ostan erilaisia tofuja esim. Ruohonjuuresta tai muista hippikaupoista. Tavallisista marketeista sitten tulee ostettua Alpron ja Soyan tofuja, yleensä tuota kylmäsavutofua. Papuja tulee syötyä myös, etenkin wokeissa, mutta nyt repäisin ja tein ihan tortilloja (eli käärin sen wokatun mössön leipäkuoreen, eh..).

Lähiaikoina kokeiluun menee kyllä parsakaalit ja kukkakaalit uunissa, niistäkin idean sain Heidin blogista.

Sääntöihin lukeutui vielä, että pitäisi haastaa viisi bloggaria tekemään tämä sama, mutta jospa haastan nyt vain kolme. Tämä taitaa olla kierrellyt aika monissa blogeissa jo. Ensimmäinen on laiskasti bloggaava pikkusiskoni (vauvabloggari, joten alhainen päivitystahti selittyy arjen kiireillä) ja toinen on kisoihin valmistautuva Nana, jonka kanssa jaan saman personal trainerin. Kolmanneksi haastan Keppijumppaa ja Porkkanaa -blogia kirjoittavan Elinan. Onkohan ihan tuhoon tuomittu idea haastaa bloggari, joka kirjoittaa ehkä Suomen suosituinta vegaaniruokablogia..?

Edit: ei hemmetti! Ne säännöt siis:

1. Kuvaa viikon ajan kaikki tekemäsi ruoka (jos et muista kuvata, niin mainitse päivän kohdalla mitä teit).
2. Jos ruoka on tosi herkku ja haluat jakaa reseptin, niin hyvä juttu.
3. Seitsemän ruokaa siis ja lisäksi vinkki johonkin helppoon jälkkäriin; "Viikon vinkki".
4. Kerro keneltä haasteen sait ja jaa haaste vapaasti ainakin viidelle blogiystävällesi.
5. Laita postauksen otsikoksi: Haaste: viikon menu.

HO2CCH(NH2)CH2CH(CH3)2

Oli ilmeisen kannattavaa koota edelliseen postaukseen kehitystä. Uskon, että sillä oli merkitystä eilisessä käsi-/olkapäätreenissä, jossa ensimmäistä kertaa vipareita 6 kg:n painoilla. Vauhtipunnerrukseen otin tangon penkkipunnerruspaikalta, eli 20 kilon tankoa tuli heiluteltua edelliskerran 17,5 kg:n sijaan. Jälkimmäisessä tosin toistui mielestäni se ilmiö, minkä olen aiemminkin huomannut, että kun tekee jotain liikettä ensimmäistä kertaa, niin voimatasoista osa ikään kuin "katoaa" siihen liikeradan opetteluun. Toisella kerralla liike on jo tuttu, niin omat voimansa pystyy paremmin hapuilematta hyödyntämään.

Mutta viparit ei ole mikään tuntematon liike ja kutosen painot tuntuvat todelliselta kehitykseltä, kun ei ole pitkäkään aika siitä, kun olen tehnyt niitä 4 kg:n painoilla. Hirmuisen pieniltähän nuo painot tuntuvat edelleen, mutta ajatuksissa siintää jo se päivä, kun teen vipareita kympeillä.

En tiedä, mikä merkitys kreatiinilla ja BCAA:lla on ollut kehitykseeni, mutta mahdollisesti jotain vaikutusta on. Ainakin Lihastohtori ja oma valmentajani ovat sitä mieltä, että vegaani hyötyy näistä sekaravintoa nauttivaa enemmän. Taannoin kirjoittelinkin Fastin BCAA:sta, kun sain tietää heiltä, että se ei ole vegaanista, vaan valmistetaan ankan höyhenistä. Nyt kun ostamani purkki alkaa olla jo kohta lopuillaan, etsiskelin vegaanista versiota. Löysin Allmaxin leusiinin, jonka laitoin nyt tilaukseen Bodybuilding.comista. Allmaxin sivuilla kerrotaan (kohtuullisen yököttävää):

BEWARE OF YOUR LEUCINE SOURCE: While ALLMAX Essentials provides you with the ultimate in high-grade ingredients, there are other cheaper ways to get your LEUCINE. Most LEUCINE, frequently of Chinese origin, comes to you from a source of HUMAN HAIR (typically from barber shop floor waste), DUCK feathers – or both!

Ajatuskin siitä, että ravinnossani olisi jotain jonkun hiusten jäänteistä, saa pienen kuvotuksen tunteen. Brrh. No, tuo Allmax lupaa muuta:

Our pure, German Source, Pharmaceutical Grade LEUCINE crystalline powder is a 100% Animal-Free source! Derived from a pure vegetable (corn), the complex fermentation process yields a clean, white crystalline LEUCINE powder. There are zero binders, excipients, additives or preservatives in our LEUCINE product.

Tuo tuli paljon edullisemmaksi postikuluineenkin kuin suomalaisten verkkokauppojen leusiinit, joista yhdestäkään ei selvinnyt, ovatko synteettisiä vai jotain parturikamaa. 

Katson taaksepäin

Välillä tuntuu, että kehitys on niin hidasta, että junnaa paikoillaan. Ainakin itseäni vaivaa silloin tällöin ihan selkeä harhaluulo, etten ole edistynyt yhtään, ja “ainahan” teen näillä samoilla painoilla. Vaikka samalla tiedostankin, että jatkuvasti on nostettu painoja, niin jotenkin se tuntuu välillä vähän epätodelliselta. Vähän sellaiselta, että “olisin varmaan jaksanut tehdä näillä jo silloin, jos olisin vaan yrittänyt sitkeästi”. Vaikea selittää sen tarkemmin. Jotenkin sitä ei vaan usko omaan kehitykseensä. Pakko siis vähän listata tähän jotain saavutuksia, vaikka samalla tässä edelleen tuntuu siltä, että “en vaan aluksi tarpeeksi yrittänyt.”

Startti tähän treeniin oli siis 25.3.

• negatiivinen leuanveto: alkuun jarrutukset kestivät kuusi sekuntia, ja viimeisessä sarjassa sekin oli jo aivan tuskallista. Nyt jarrutukset kestävät 12-15 sekuntia ja saan pari puhdasta leukaa vedettyä (vasaraotteella)
• kulmasoutu käsipainoilla: sarjapainot ovat nousseet 14 kg:sta 18 kiloon
• sumomavessa sarjapainot ovat nousseet 45 kg:sta 60 kiloon (lauantaina tein 65 kilolla vitosen sarjoja)
• hauiskäännöt käsipainoilla: sarjapainot nousseet 6 kg:sta 8 kiloon (oikealla kädellä jaksan 9 kg:lla)

Penkkipunnerrus on kompastuskiveni, siinä kehitys on todella hidasta. Rintalihakseni ovat onnettoman heikot. Nyt sarjapainot ovat 27,5 kg. Uudessa ohjelmassa sarjat ovat penkissä lyhyempiä, 5-6 toistolla, mutta en saa sitä prkln 30 kg:a nousemaan puhtaasti kuin 1-2 toistoa. Enempää en uskalla edes yrittää ilman varmistajaa. Valmentaja totesikin (lohduttavasti?), että työntävissä liikkeissä kehitys on naisilla usein edestakaisin sahaamista.

Rintarankaa vetreyttämässä

Rasvaa on palanut, mikä on sinänsä ihan kiva bonus, mutta periaatteessa olen mielestäni ihan sopivankokoinen näinkin. Käytännössä varmaan aina löytää viilattavaa jostain kohtaa, mutta tässä projektin aikana on kyllä päätavoitteeksi kirkastunut entistä parempi lihaskunto. Nälkä on kasvanut etenkin noissa voimaa vaativissa liikkeissä, kuten leuanveto, punnerrukset ja penkkipunnerrus. Niissä haluan saada yhä parempia tuloksia ja välillä kärsimättömyys koettelee.

Tänään aamulla kävin taas vetämässä intervallitreenin juosten. Taas 10 minuutin pk-hölkkä alkuun ja loppuun. Kuusi minuutin vetoa, välissä 2 min palauttelut. Sykkeet eivät tällä kertaa nousseet kuin 193:een, ja kiinnitin juoksutekniikkaan parempaa huomiota, jotta lantio pysyi ylhäällä ja sain kunnolla työnnettyä vauhtia takareisillä. Lämmintä oli; lähdin 5.15 ja sortseissa painelin. Ihanat lämpimät päivät ovat viimein täällä!

(Ruokahaasteesta taitaa olla 5/7 valmis.. ehkä saan postauksen tehtyä jo tällä viikolla!)

Crowded house

Torstaina oli käsipäivä, ja se on siitä mukava, ettei vaadi salilla juuri säätämistä. Useampi liike tehdään taljassa ja melkein kaikki muut liikkeet käsipainoja käyttäen. Yhdessä liikkeessä tarvitsin tankoa, mutta salilla on valmiita painotankoja (7,5 kg, 10 kg, 12,5 kg, 15 kg, 17,5 kg ja 20 kg), joten ei tarvinnut levyjen kanssa kuluttaa aikaa. Rinta ja hauikset vaan olivat vielä kovin kipeät tiistain rinta/selkä -päivästä (selkäliikkeistä osa kun menee myös hauiksilla), niin treeni tuntui todella rankalta. Uusista liikkeistä pidin eniten vauhtipunnerruksesta tangolla, siinä sai sellaista räjähtävää fiilistä, mistä tykkään enemmän kuin hitaasta kidutuksesta.

Perjantaina aamulla kävin hölkkäilemässä hitaan palauttelevan 30 minuutin lenkin. Todella hitaan, koska matkaa kertyi vajaa neljä kilometriä. Sykkeet tuppasivat nousemaan pk-alueelta sen kovemmin mentäessä, sillä yöunet olivat jääneet kuuteen tuntiin, ja silmät sippurassa lähdin matkaan. Hörppäsin vähän appelsiinimehua alle, etten ihan tyhjällä mahalla liikenteeseen kuitenkaan lähtenyt. Oli ihana aamu, aurinkoinen, raikas ja lämmin, joten siinä sitten väkisinkin heräili. Joenrantaa pitkin on mukava juosta, silmät lepäävät rantapenkereen vihreydessä ja hiljaa virtaavassa joessa. Siellä kulkeminen on samalla virkistävää ja rentouttavaa.

Nyt on ensimmäinen “kierto” ohjelmaa takana, tänään starttasin toisen kierron, jalkapäivä. Lastasin sumomaveen viisi kiloa enemmän kuin maanantaina ja kolme ensimmäistä sarjaa menikin hyvin, neljännestä jouduin pudottamaan ne viisi kiloa pois, kun ei vaan enää noussut. Ei millään. Otin tuumaustauonkin ja yritin uudelleen, mutta puhti oli kadonnut alakerrasta. 60 kilolla tein viimeisen sarjan. Tuntui jotenkin omituiselta, että viisi kiloa vaikutti niin paljon. Tuossa sumomavessa muutenkin on ensimmäinen nosto jostain syystä aina järkytys (miten helvetissä tämä painaa näin paljon?!), mutta siitä sarja lähtee sitten aina kulkemaan. Mulla vaan pitäisi olla maassa jotkut merkit, että tulisi laitettua jalat aina yhtä leveään asentoon. Hmm.. Olisikohan se ihan toteuttamiskelpoinen idea, että iskisin siihen pienet teipinpätkät? Toki repisin ne irti aina sarjat tehtyäni.

Tänään en päässyt 45 asteen prässiin, kun se oli koko ajan varattu, ärsyttävää. Jouduin sitten tekemään nössöprässillä, mutta ehkä se on ihan hyvää vaihtelua tehdä välillä vähän eri asennoissa. Siihenkin tuli sitten joku vanhempi mies hoputtamaan “jaahas, on varmaan lämmitetty valmiiksi?” (tarkoittaen siis hänelle valmiiksi). Sanoin, että teen vielä kaksi sarjaa, mutta hän voi kyllä tehdä siinä välissä. “Ei kun mä teen neljä sarjaa putkeen”, mies sanoi tuijottaen minua, niin kuin mun pitäisi löytää ratkaisu hänen ongelmaansa. Jotenkin siinä sitten hyydyin ja totesin jonkinlaisena kompromissiratkaisuna, että jospa teen vielä yhden sarjan. WTF? Miksi ammuin itseäni jalkaan? Mitä hittoa minun pitää siinä kompromisseihin tyytyä, kun hänelle ei kerran kelpaa tehdä mun sarjojen välissä? Kotona kysyin mieheltäkin, että mitähän tuohon olisi pitänyt sanoa. Hän sanoi, että “no sit sun pitää vaan odottaa, että saan kaksi sarjaani tehtyä”. Niinpä kai.

No, tein sitten yhden sarjan ja siirryin tekemään superina etureidet ja takareidet laitteessa. Siinä huomasin sitten, mitä “neljä sarjaa putkeen” tarkoittaa. Sitä, että istutaan laitteessa se minuutti sarjojen välillä. Voi saatanan saatana.

Olisipa muuten ihan hirmuisen kätevää, jos jostain Elixian kotisivuilta vaikka näkisi jonkun salikävijälaskurin tyyliin "salillamme on tällä hetkellä 24 kirjautunutta kävijää". Tai jonkun graafin, mihin aikaan sali yleensä on kansoitetumpi ja mihin aikaan on rauhallisempaa. Jotenkin naiivisti odotin, että lauantaina puoliltapäivin porukka on vain jumpissa ja salipuolella on rauhallisempaa. Kanankakat. En hirveästi tykkää viikonloppuisin salilla käydä, koska se aukeaa myöhemmin. Lauantaisin klo 9 ja sunnuntaisin klo 10 ja se on riittävän myöhään aamu-unisillekin niin, että siellä on pukkarit täynnä heti aamusta. Ja tasainen ihmisvirta jatkuu iltapäivään saakka. Ehkä juuri tuntia ennen sulkemisaikaa saisi tehdä rauhassa, mutta sitten oma vireystaso iltaisin on jo niin huono, että treenaamaan lähteminen on tervanjuontia. Salille päästyäni treeni kyllä kulkee ihan mainiosti yleensä. Torstain käsipäivän tein illalla 20.30 aikaan ja siksi yöunet jäivätkin niin lyhyeksi.

Himputti. Sitten kun voitan lotossa, ostan talon ja sinne tulee kaksi hyvin äänieristettyä huonetta. Toiseen laitan kuntosalin, niin että voin treenata vaikka neljältä aamulla. Ja toiseen laitan pianon. Että voin soitella sitä vaikka neljältä aamulla.

I can haz bicep?

Tekniikka, ärrrhh

Seuraava postaus sisältää treenaukseen liittymätöntä ärinää.

1) Joukkoliikenne

Tänään ratikan ovet temppuilivat. Olin päässyt normaalisti sisään ratikkaan, ja jollain pysäkillä keskiovet lakkasivat toimimasta. Istuin siinä vieressä ja kuljettaja kävi ne tsekkaamassa, ja sai kuntoon. Kunnes tuli minun aikani jäädä pois ratikasta ja ne kirotut ovet eivät avautuneet. Kipitin nopeasti seuraaville oville, ja kun poistuin ratikasta, ne rikkinäiset ovet avautuivat kohdallani kuin sanoakseni "hä-hää!" (South Parkin Cartmanin äänellä)


No, jatkoin ratikkapysäkiltä junalle, ja valitsin kahdesta vierekkäisestä junasta juurikin sen väärän. Samaan aikaan tänne kotiasemalle oli nimittäin lähdössä kaksi junaa: nopea Z-juna ja K-juna, joka pysähtyy lähes jokaisella väliasemalla. Nuo nopeat junat, etenkin Z-tunnuksella olevat, tuntuvat olevan kovin epäluotettavia. Niissä on aina jotain ovivikaa tai lähtö viivästyy muuten vaan. No, vaikka hetken puntaroinkin K-junaan astumista, niin valitsin sitten Z-junan siinä toivossa, että olen hieman aiemmin kotona.

Väärin! Kotiasemalle tultaessa junan ovet eivät avautuneet. Edessäni oli valtava lössi ihmisiä, jotka alkoivat kilvan päivitellä ovien aukeamattomuutta, kun samaan aikaan seuraavasta vaunusta ihmiset pääsivät normaalisti ulos. Jollain raksutti ja massa alkoi valua hitaasti seuraaville oville valittaen samalla vaunussa olleelle junalipuntarkastajalle ovista. Tarkastajathan eivät junan kulkuun vaikuta, ja nyt sitten kävikin niin, että juna lähti liikkeelle, ennen kuin edessäni vaeltava hidas jäkättävä massa ehti sinne toisille oville. AARGH! Joten matka jatkui seuraavalle asemalle 15 kilometrin päähän. Sieltä onneksi lähti sitten juna samantien takaisin; tietenkin sellainen hidas, joka pysähtyy joka hemmetin pysäkillä.

Junaperseilyn jälkeen aikataulut onkin loppuillaksi päin hittoja. Nyt sulattelen päivällistä, että pääsen salille tekemään käsitreenin. No, ehkäpä siellä on rauhallista tunnin päästä..

2) Blogit ja readerit

Taannoin manasin Google Readerin lakkauttamista. Olen nyt vastahakoisesti etsinyt vaihtoehtoa, mutta hyvää ei vain löydy. Kokeilussa on tällä hetkellä Feedly, mutta se on liian kikkaileva ja juuri nyt se on alhaalla. Googlen reader on vain niin simppeli ja yksinkertainen, ei mitään liikaa. Yhyy, en löydä hyvää readeria enää ikinä :(. Taidan palata ajassa 10 vuotta taaksepäin ja siirtyä käyttämään selaimen bookmarkeja.

Ja nyt on moni seuraamistani blogeista siirtynyt Fitfashionin alle, ja tuo portaali tuntuu jotenkin kadottavan blogeista jotain niiden identiteetistä. Toki bloggarit kirjoittavat edelleen samaan tyyliin, mutta kommentointi tuolla on jotenkin tönkön näköistä ulkoisesti ja.. niin. Ehkä se suurin töks on tuossa ulkoasussa. Kaikki yritetään puristaa samaan piparkakkumuottiin.

Kolmas ärsytys on Lily, jossa on myös seuraamiani blogeja ja on nyt ollut kaatuneena pari päivää.

Pitkä pinnani on tänään koetuksella.

Fiiliksiä uudesta ohjelmasta

Uuden ohjelman treeniviikko on puolessavälissä. Nyt treenataan siis kolmijakoisella ohjelmalla, kierto on noin viisi päivää ja viikkoon mahtuu myös jonkin verran aerobista. Tänä aamuna tein pitkästä aikaa intervallitreenin juosten. Jos en väärin muista, niin viime syksystä lähtien olen tehnyt niitä ainoastaan kuntopyörällä. Aamulla hieman ennen kuutta lähdin siis, alkuun kymmenen minuuttia hölkkäilyä ja sen jälkeen kuusi kappaletta minuutin vetoja täysillä juosten, parin minuutin palautteluilla. Loppuun taas reilu 10 minuuttia hölkkäilyä kotiinpäin. Sykkeet olivat viimeisessä vedossa 199, mutta nopeasti ne sieltä alaskin tulivat.

Jalkatreenistä

Maanantain jalkapäivässä hain kyllä vielä vähän painoja, ensi kerralla tulee varmaan lisättyä joihinkin liikkeisiin, ainakin maveen (nyt tein 60 kg:lla). Hassua, kun olin tähän asti taas kuvitellut työntäväni 45 asteen prässissä 70-80 kg, enkä taas ollut ottanut kelkan painoa huomioon lainkaan, kuten aiemmin kävi smithin kanssa, kun en laskenut tangon painoa mukaan. Prässin kelkkapa onkin niin paljon kuin 53 kg, joten yhtäkkiä sarjapainoissa tapahtuikin melkoinen harppaus. Yhteensä kelkka + painot olivat tässä treenissä 133 kg, ja vaikka tuntui siltä, että enemmänkin olisi voinut mennä, niin jäin nyt kuitenkin miettimään liikeratojen puhtautta. Ehkäpä teen ensi kerralla ensimmäisen sarjan oikein huolella alas asti hitaasti ja mietitään sitten sitä painojen lisäämistä :D.

Olin kyllä treenin jälkeen puhkipoikki, ja pukkarissa teki tuskaa keräillä kamoja, piti oikein istahtaa alas pakkaamaan kuin mikäkin seniori.

Rinta + selkä

Vaikka viime postauksessa mainitsinkin, että “kukapa jalkapäiviä rakastaisi”, niin kyllä ne silti itselläni vievät voiton selkä/rintapäivästä. Selkään kun ei tunnu mikään menevän perille ja rintalihasten treenaus on muuten vaan ärsyttävää, kun kyseinen lihasryhmä on minulla niin heikko ja hintelä. Penkkiä pitäisi tehdä nyt 30 kilolla 5-6 toiston sarjoja, mutta en vaan pysty tekemään puhtaasti (tanko kiinni rintaan), kun en saa sitä sieltä enää ylös. Voisi tietysti kysyä, jos joku lähellä treenaava voisi varmistaa sarjatauollaan, mutta kaikki aamutreenaajat tuntuvat treenaavan napit korvissa, niin en ole raaskinut häiritä. Tai sitten ovat jo sen verran iäkkäämpiä, etten luota :).

Käsipainoilla vinopenkki on jotenkin turvallisemman oloinen. Nyt tein 10 kilon painoilla, mutta ottaisin 11-kiloiset, jos salilla semmoiset olisi. Taidan katsoa ensi kerralla, miten monta toistoa noilla 12-kiloisilla nousee. Ja en tiedä, kannattaako edes mainita ristikkäistaljasta.. voi hyvää päivää, miten säälittävää on tehdä sarjat pienimmillä mahdollisilla painoilla. Tein ensin 10 kilolla (siis vitoset molemmissa päissä), mutta ei niillä mene kuin 5-6 toistoa, kun 15 pitäisi tehdä. Joten jatkoin siitä sitten 7 kilolla (3,5 kg molemmissa päissä) niin monta kuin jaksoin ja aivan viimeiset sitten 2,5-kilon levyillä. En vaan tykkää rintalihastreenistä yhtään. En yhtään.

Selkätreeni on ihan ok, mutta varsinkaan ylätaljassa ei ole kehitystä juuri tapahtunut. Nyt uudessa ohjelmassa on alataljaa, eikä lainkaan kulmasoutua, byääh. Leuanvetoja on myös, ja niissä kyllä kehitystä on tapahtunut, mutta en osaa sanoa, mikä on hauisten ansiota ja mikä tekniikan. Selän osuus tuntuu olevan edelleen mitätön, kun leveällä myötäotteella roikun tangossa aivan yhtä ressukkana kuin aina ennenkin.. :D.

Näissä niitä leukoja vedetään.Vielä on lisäpainovyöt saaneet roikkua telineissään..

Huomenna on tiedossa käsipäivä, mutta tuo rinta-hartiaseutu on vielä eilisestä treenistä niin kovin kipeä, että saapa nähdä, mitä siitäkin tulee. Menen kyllä poikkeuksellisesti salille vasta illalla, niin ehkäpä ehtii vielä päivän aikana toeta. Ohjelma on kyllä lupaava, siinä on vauhtipunnerrusta tangolla, mistä saa jo vähän painonnostofiilistä. En hirveästi välitä tehdä salilla mitään kovin huomiotaherättäviä liikkeitä. Leuanvetojen kanssakin on vähän niin ja näin, kun se on sellainen voimaliike ja itse olen tällainen kirppu. Mikäs niitä leukoja on vedellessä, jos ne jo hallitsee, nih. Mutta tämmöinen amatöörimäinen räpistely ottaa itsetunnon päälle. (Tämä ei ole yhtään ristiriidassa edellisen postaukseni kanssa, ei!)

Ei kai kukaan nää..

Mainittakoon vielä lopuksi, että potkulautailusesonki on alkanut, eli kesä on nurkan takana! Viime kesän kuljin potkulaudalla töihin keskustasta muutaman kilometrin matkan joka päivä edestakaisin. Matka kesti noin 10 minuuttia ja varsinkin ekojen potkuttelupäivien jälkeen todella tunsi tehneensä “muutaman” kyykyn. Se potkuttelu teki myös viime vuonna hyvää piriformikselleni, joka oli keväisen välilevynpullistuman jäljiltä heikossa hapessa, kun olin kulkenut useamman kuukauden kaikkea tärähtävää varoen, enkä voinut oikein jalkaosastoa treenata kipujen vuoksi. Tänä keväänä/kesänä tilanne on eri, ja aerobista liikuntaa ei nyt oikein tarvitsisi lisätä yhtään, mutta en haluaisi uskoa, että nuo satunnaiset 2 x 10 minuutin potkuttelut päivän aikana kehitystäni kamppaavat. Ei kai?

Mun menopeli <3

Täytyy tässä joku päivä kirjoitella ajatuksiani palautumisesta, nyt kun on tällainen ohjelma, ettei lepopäiviä juurikaan ole. Palautumista käsitellään myös Lihastohtori-blogissa julkaistussa valmentajani todella mielenkiintoisessa vieraskynäkirjoituksessa, jonka seuraavaa osaa odotan innolla. Harmi, että tuota RecoAppia ei ole Androidille (oman puhelimeni käyttis), mutta kotona on kyllä iPad, joten taidan sen siihen ladata.

Aloittelevan (ja vähän kokeneemmankin) salikävijän kompastuskivet

Siitä alkaa olla kuusi vuotta, kun liityin paikallisen kuntosalin jäseneksi. Se oli silloin Finnbody-ketjua, ja nykyisin Elixian sali. En tiennyt ketjusalien toiminnasta mitään ja menin salille avoimien ovien päivänä, joiden luulin olevan oikeasti avoimet. Eli että voi mennä tutustumaan erilaisiin jumppiin ja saliin tuosta noin vain. No, jouduinkin esittelytilaisuuteen ja turhankin päällekäyvä jäsenyysmyyjä sai myytyä minulle vuoden sopimuksen. Vuoden päästä irtisanoin sen, mutta liityin uudelleen noin 4-5 kk:n kuluttua, kun tuli kesken talven ikävä juoksumattoa. Sain uuden jäsenyyden edullisemmin ja paremmilla ehdoilla, ja siirryin sitten vanhana asiakkaana Elixialle yrityskaupan myötä.

Vaikka aikaa on jo kulunut, muistan edelleen ne alkuaikojen epävarmat fiilikset, ja aina silloin tällöin näen salilla jonkun, joka on selvästi ensimmäisiä kertojaan salilla. Silloin tekee mieli aina jollain tapaa osoittaa tukea ja rohkaisua. Koska olen huono tekemään sitä livenä, teen sen näin bloggauksen muodossa.

Alla oleva listaus ei ole yleispätevä, eli kuvaavat aika pitkälti omia alkuaikojen fiiliksiäni. Mutta erilaisilla keskustelupalstoilla pyöriessäni ja salikammoisten kanssa jutellessani olen tullut siihen tulokseen, että näitä samoja asioita miettivät muutkin kuin meikäläinen vuonna 2007. Osa seikoista saattaa blokata salille menon kokonaan.

1) Luulet, että kaikki muut osaavat ja ovat kokeneita/nuorempia/urheilullisempia/parempia ihmisiä

No aika moni osaakin. Mutta jokaisella kuntosalilla on paljon niitä, jotka ovat käyneet salilla vuosia, eivätkä edelleenkään tajua harjoittelun perusperiaatteista yhtään mitään. Välillä mietin, miksi joku edes käy kuntosalilla. Joillekin on tehty saliohjelma 12 vuotta sitten, ja sillä samalla ohjelmallahan treenataan edelleen, painotkin ovat samat.

Omalla salillani käyvät ihmiset ovat aivan tavallisia kuntoilijoita. Hc-bodareita tai fitness-kissoja ei siellä juuri näy.

2) Luulet, että muut tuijottavat sinua

Joku joskus saattaa vilkaista tai pysähtyä katsomaan. Salilla on aika paljon peilejä, joten jos yrittäisi välttää katsomasta ketään, saisi tehdä jo vähän töitä. Itse keskityn enimmäkseen omaan treeniini. Sarjatauolla saatan joskus katsoa ihan mielenkiinnolla, jos joku tekee minulle ihan uutta/vierasta liikettä. Joskus joku treenaa eri tavalla kuin mitä itse olen oppinut, mutta heillä on varmaan siihen syynsä, enkä yleensä uhraa asialle sen enempää ajatuksia.

Olen kuullut, että jotkut ajattelevat salillakävijöiden jakautuvan osittain myös “tekstiilitreenaajiin”. Nykyisin tuota kuulee harvemmin, koska tekniset urheiluvaatteet alkavat olla joka halpahallin valikoimissa. Olen nähnyt salilla treenaajan farkuissakin. Mikään ei oikeastaan enää ihmetytä.

Salilla ollessa kannattaa keskittyä vain omaan suoritukseensa, jolloin ei oikeastaan jää aikaa murehtia, tuijottaako joku ja miksi mahdollisesti. Kyllä olen itsekin ujostellut ja nolostellut. Olen tehnyt liikkeitä aivan päin mäntyä, mutta kukaan ei ole tullut vierelle nauraa räkättämään.  Tai edes tirskunut kaukaa.

Viimeinen nolouden rippeeni karisi varmaankin eräänä kesäisenä aamuna joitain vuosia sitten, kun kävelin kuntosalin alakertaan ja ajattelin oikaista portaiden alta. Aurinko häikäisi isoista ikkunoista ja pamautin otsani portaikon alareunaan niin, että koko sali kumahti. Suusta pääsi niin voimakas manaus, että koko sali hiljeni katsomaan, mitä tapahtui. Istahdin hetkeksi näkemään tähtiä ja mietin, onko minusta treenaamaan. Hetken siinä tosiaan kokosin itseäni ja siirryin sitten lämmittelylaitteisiin tyynesti. Naama hehkui varmaan tulipunaisena, mutta treeniä en jättänyt väliin!

No niin. Nyt olet saanut itsesi psyykattua menemään salille ja uskot, että jokainen tekee siellä omaa juttuaan, etkä ole kenenkään silmätikkuna. Älä vain syyllisty sitten seuraaviin.

3) Jätät jonkun laitteen kokeilematta, koska sen säätäminen näyttää mutkikkaalta tai et tiedä, miten päin siinä istutaan

Opastusta kannattaa aina pyytää! Jos salilla on henkilökuntaa, se kuuluu heidän työhönsä. Ethän maksa salijäsenyydestä tai -käynnistä ja ota siitä täyttä hyötyä? Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Välillä sitä pohtii kysymään menemistä niin kauan, että siitä tulee tehtyä itsellensä jo elämää isompi asia. "Emmä nyt kehtaa, ja emmä nyt sit tee tolla". Voi kun olisin tajunnut paljon aikaisemmin pyytää itselleni perehdytyksen. Olisin saanut treenistä niin paljon enemmän irti. Eikä tarvitse edes pyytää mitään laajaa saliopastusta. Riittää, kun käy kysymässä, että "anteeksi, miten tuota laitetta käytetään?"

Katso myös seuraava kohta.

4) Et uskalla kysyä

Itse olen reippaasti kysynyt ihan kanssatreenajilta apua. Viimeksi tarvitsin apua 45 asteen jalkaprässin kanssa, kun en heti hokannut, miten lukitukset toimivat. Olin aina tehnyt sellaisella prässillä, jossa istutaan ja työnnetään eteenpäin. Kysäisin vieressä treenaavalta kaverilta, joka näytti siltä, että tietää, ja hän olikin todella ystävällinen ja neuvoi mukavasti.

Useimmiten ihmiset haluavat auttaa, se on oma kokemukseni. Toki joukkoon mahtuu niitäkin, jotka saattavat näyttää siltä, että ovat aivan liian kiireisiä auttaakseen. Tämänhän voi toki taklata kysymällä, ehtiikö toinen auttamaan. Jos joku huhkii supersarjoja hektisen oloisena, niin kannattaa ehkä kysäistä joltakin muulta.

5) Jätät alkulämmittelyn väliin

No, tämä ei ole vain amatöörimoka, vaan sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa kokeneiden treenareidenkin keskuudessa. Kun ei ole ennenkään mitään sattunut, niin mitä väliä, right? Mutta etenkin treenaajien, joilla on pieniäkin fyysisiä vastoinkäymisiä tai haasteita, on ehdottoman kannattavaa lämmitellä ja verrytellä hyvin.

Olen täällä aiemminkin kirjoitellut ohimennen jäykästä rintarangastani, ja selkäpäivänä treeni ei varmasti menisi ollenkaan oikeaan osoitteeseen, jos en lämmittelisi rankaa. Aikoinaan harjoittelin leuanvetoja kylmiltään ja onnistuin reväyttämään selkälihakseni. Hemmetti, että oli kipeä monta viikkoa.

Tästä voisi saarnata vaikka kuinka, mutta tiedän, että tämä on niitä asioita, jotka suurin osa oppii vain kantapään kautta. Niinhän itsekin tein.

6) Jätät jonkun lihasryhmän kokonaan treenaamatta

Monet aloittelevat miehet varsinkin tuntuvat hylkivän jalkatreeniä. Penkataan vaan niin maan perkeleesti. Penaa penaa penaa! Lopputulos on pahimmillaan mallia lollipop, kun jalkojen lihakset ovat surkean pienet verrattuna yläkroppaan.

Kukapa jalkapäivää kovin rakastaisikaan, mutta onhan se nyt sulaa hölmöyttä jättää kehon suurimmat lihakset täysin vailla treeniä. Etenkin jos mielessä on rasvanpoltto ja se kuuluisa “kiinteytyminen”.

Rintalihasten treenausta laiminlyödään myös usein. Ensimmäisessä omassa yksijakoisessa saliohjelmassanikaan ei ollut yhtään rintalihasliikettä. Silloiselta ohjaajalta kysyin asiaa, niin hän vain totesi, että voithan vaikka punnertaa lopuksi. Boring! Arvaa, punnersinko ikinä.

Penkkipunnerrus on todella hyvä moninivelliike, jonka suoritustekniikka vain kannattaa opetella hyvin. Sen voi aloittaa vaikka käsipainoilla ja siirtyä vähitellen tangon kanssa punnertamaan. Penkatessa saavat kyytiä myös ojentajat ja hartiat. Mutta penkki ei tietenkään ole mikään yksi ainoa oikea tapa harjoittaa rintaa.

Vatsalihakset jäävät myös monilta treenaamatta. Tai sitten tusataan minuutin verran rutistuksia treenin päätteeksi velvollisuudentunnosta. Niiden vastapainoksi sitten onkin heitä, jotka tuntuvat kuvittelevan, että pelkkä päivittäinen 300 toistoa vatsarutistuksia on riittävä toimenpide kunnon siksarin hankkimiseksi.

Karkeasti yleistäen ongelmia alkaa helposti tulla, jos jättää jonkun lihasryhmän kokonaan treenaamatta. Etenkin, jos treenaa paljon kyseisen lihasryhmän vastalihaksia: treenataan esimerkiksi paljon selkää, muttei lainkaan rintaa. Tai toisinpäin. Tästä saattaa olla seurauksena lihasepätasapainoa, jonka seurauksena puolestaan kireyksiä, asentovirheitä ja kestokramppeja.

---

Mikäli saliharjoittelu kiinnostaa, niin käy tutustumassa paikallisiin saleihin rohkeasti! Pari vuotta sitten mietin salin vaihtoa, ja käväisin kysymässä toiselta lähistöltä olevalta salilta, voisinko vilkaista heidän tilansa. Sanoin ihan suoraan etsiväni itselleni uutta harjoittelupaikkaa. Ystävällinen tyttö vastaanotossa kehotti "ilman muuta" katsomaan ympärilleni. Aluksi ei välttämättä tiedä, mitä haluaa kuntosaliltaan, joten jos salilla on mahdollisuus ostaa kymmenen kerran kortteja tai kuukausikortteja, suosittelen niitä jäsenyyksien sijaan. Itselläni kävi kyllä tuuri siinä mielessä, että olen kasvanut kuntosalini mukana, ja vaikka ärsyttäviäkin muutoksia on tullut, olen oppinut hyväksymään ne ja soveltamaan omaan harjoitteluuni.

Jos et tiedä, mistä lähtisit liikkeelle treenaamisen kanssa; ahmit tietoa, mutta et oikein osaa sitä soveltaa käytäntöön, niin suosittelen lämpimästi jonkinlaisen omavalmentajan/personal trainerin puheille hankkiutumista. Tai vaikka et tietoa aktiivisesti etsisikään, mutta saliharjoittelu kiinnostaa, niin hyvä ja sinulle itsellesi omien tavoitteidesi mukaan laadittu ohjelma tekee treenaamisesta paljon mielekkäämpää. Toimiva vaihtoehto on usein myös aikuisopistojen ja kuntosalien omat treeniryhmät, joissa opetellaan saliharjoittelua ryhmässä.

Uusi treeniohjelma

Eilen illalla tapasin pt:n treenien ja tilannekatsauksen merkeissä. Saatiin treenailla ihan kahdestaan, koska perjantai-iltana stadilaiset ovat 21 aikaan jossain ihan muualla kuin kuntosaleilla. Rautatieasemalta salille mennessäni bongasin aika monta epämääräisen näköistä piripäätä illanviettäjää. Lämmin kevätilta oli selvästi nostanut koloistaan kaikenlaiset säätäjät.

Treenin alkuun pt antoi omaan ystävälliseen sävyynsä heti hieman palautetta lämmittelystäni. Valakyykyssä kepin pitäisi pysyä niskan takana ja käsien asento oli turhan kapea. Toinen korjattava seikka oli rintarangan kierto lattialla, siinä kierto jäi puolikkaaksi. Pahoitteli, että aloittaa heti kritiikillä, mutta sitä vartenhan siellä ollaan. Arvostan suorapuheisuutta, koska en itsekään jaksa kuorruttaa sanomisiani mihinkään sokeripilveen antaessani palautetta esim. alaisilleni. Hymistely on kehityksen este, tuumaan minä. En myöskään koe kritiikkiä ollenkaan raskaana tai pahana asiana; en ajattele, että olisin jotenkin tyhmä tai huono, kun olen tehnyt väärin. Oppimisprosessihan tämä on.

Alkuun otettiin taas vähän mittoja, jotka sain tänään sähköpostilla. Reidestä on kadonnut 1,5 senttiä ja hauis kasvanut puolella sentillä (jännitetty mitta). Vyötärö on pienentynyt pari senttiä ja pt totesikin saateviestissä, että vatsanseutu näyttää nyt ihan erilaiselta kuin maaliskuun lopussa. Rasvaprosentti oli pienentynyt vajaalla prosenttiyksiköllä, ja nyt on kuulemma "helpot rasvat" sulatettu, joten uusi treeniohjelma onkin aika paljon totisempaa menoa kuin tämä nyt päättynyt.

Käytiin eilen ohjelma läpi uusien liikkeiden osalta ja taisin kiroilla kuin merimies jo alkumetreillä. Pt totesi, että nyt alkavan ohjelman salipäivien pitää tuntua treenatussa lihasryhmässä siltä, että ne ovat aivan hyytelöä lopussa. Nyt ei enää nössöillä. Toistojen määrää paikoin pudotettiin ja paikoin lisättiin. Uudessa ohjelmassa on sekä raskaita liikkeitä 5-6 toistomäärillä, että hapottavia 15 toiston sarjoja. Huhhuh, hieman hirvittää jo valmiiksi. Suunnittelen jo vakavasti ostavani kylpyhuoneeseen sellaisen shampooannostelijan, mikä on aina sairaaloissa ja laitoksissa; ei tarvitse kurotella ja puristaa mitään purkkeja vaan painaa metallista ohutta rinkulanmuotoista kahvaa. Voin sitten tröötätä siitä sopivankokoisen annoksen vaikka otsallani, kun en jaksa nostaa käsiä. Ehkä pitää hommata myös penkki tai sellainen invakaide tuonne suihkukaappiin jalkapäivien varalta?

Uusi saliohjelma on kolmejakoinen, ja treenit on 4-5 krt viikossa. Lisäksi on yksi palauttava lenkki ja 1-2 intervallitreeniä. Ei ollenkaan täysiä lepopäiviä siis kesäkuun loppuun asti, näillä näkymin.  Katsotaan tilanteen mukaan, miten palautuminen toimii ja tarvitseeko kaloreita syklitellä jotenkin esimerkiksi. Palauttava lenkki kuitenkin menee omassa mielessäni melko lailla lepopäivästä, sillä puolen tunnin hölköttelyn hoitaa pois alta lähestulkoon missä kondiksessa hyvänsä. Muuten olen yhtä aikaa innoissani ja hieman kauhuissani treenin määrästä.

---

Tänään on ollut aurinkoinen ja melko lämmin päivä. Aamulenkillä olisi ehkä juuri ja juuri pärjännyt ilman huppariakin ja saanut siinä kätevästi d-vitamiinit auringosta, mutta varjoon tultaessa oli aina turhan viileää.

Aamulenkkimaisemia Vantaanjoen varrelta

Iltapäivällä kävin kaupungilla miehen kanssa leffassa (To the Wonder; voi hyvänen aika, miten puuduttava tekele!) ja kun tultiin Elielinaukiolle asemalta, puhalsikin todella kylmä tuuli, vaikka aurinko posotti edelleen taivaan täydeltä. Kylmyys antoi hyvän syyn kipaista kaupoille ennen leffaa, ostamaan puseroa lämmittämään, kun olin lähtenyt matkaan vain t-paidassa. Löysinkin lähes samantien ihanan (ja melko kalliin) Peakin puseron. En osannut päättää väriä, joten melkein ostin sen kahtena erivärisenä. Tulin kuitenkin järkiini hinnan kanssa ja ostin vain yhden, hennon roosan värisen (vai vaaleanpunainen?). Täytyy varmaan laittaa itselleni joku muistutus siitä, että kun alet alkavat, syöksyn katsomaan, löytyykö sitä vielä..

Paluu ruotuun

Muutama päivä tuli tankattua normaalisyömisten päälle hiilareita. Banaania, rusinoita, leipää, sushia, perunasosetta jne. Yhtenä päivänä söin jopa yhden suklaakeksin, hillitöntä hurjastelua! Tänään olen palannut normaaliin dieettiruokavalioon ja huomenna on tarkoitus tavata pt treenien merkeissä. Kevyt treeniviikko jatkuu kuitenkin vielä, eli huomenna ja sunnuntaina on tarkoitus mennä kevyemmillä painoilla ja sarjoilla.

Huomenna pidän pois roikkumaan jääneitä lomapäiviä, ja tänään oli tietysti vapaata muutenkin, kun on pyhä. Aamulla lenkkeilin pitkään siskon ja koirien kanssa ja päivällä ohjelmassa oli Koiralenkki 2: hikinen journey, kun kävin miehen ja tyttöjen kanssa pitkällä kävelyllä. Laitoin hupparin päälle, mutta olikin lähes 20 astetta lämmintä, joten huppari jouti vyötärölle melko pian lenkin alussa. Molemmat tämän päivän lenkit olivat yli tunnin pituisia, mutta sellaista laahustamista, että matkaa kertyi hädin tuskin 9 kilometriä yhteensä.

Vaikka olen tyytyväinen valmennuksen tasoon, ja jo tähän asti saavuttamiini tuloksiin (kropasta hävinnyt rasva, voimatasojen nousu, teknisesti tasokkaampi treeni), niin silti hiertää kyllä aerobisen liikunnan vähäisyys. Mieli kaihoaa juoksemaan pitkiä lenkkejä, tai edes keskipitkiä koiran kanssa (ja juoksuttajakoiraa Lutoakin on ikävä). En halua edes ajatella juoksukuntoni rappiota tilaa tällä hetkellä. Mutta kun tuota matalatehoista aerobista kertyy koirien kanssa jo viikossa niin paljon, niin jostain on pakko tinkiä. 

Sain Heidiltä ruokahaasteen, jota on heti huomisesta ryhdyttävä toteuttamaan, sillä muuten haastepostaus ilmestyisi joskus juhannuksen jälkeen..

Pikainen punkkitarkastus päivälenkillä

Kevyen viikon treenausta

Tänään salilla ollessa tuntui siltä, että meidät tarkoituksella kevyttä treeniä tekemässä olijat pitäisi voida erottaa niistä sunnuntailätkyttelijöistä, jotka jättävät helmikuisen 7 päivää -lehden reidenloitonnuslaitteelle. Jokin hihanauha vaikka? Tai yleinen salikoodi, että jos käytät keltaista paitaa salilla, se on merkki siitä, että sinulla on kevyt treeni tänään. Tarkoituksella. Ei siis tartte tulla neuvomaan, että "kyllähän sä isommillakin levyillä jaksat, anmennävaa!". Eikä tartte edes katsoa sivusta väheksyvästi hymähtäen (mä kuulin! ei satavarmana ollut pelkkää omaa tulkintaani). Keskity vaan omaan treeniisi.

Joopa. Tein sumo-mavea 45 kilolla, kulmasoutua 27,5 kilolla, penkkiä 25 kilolla jne. Leuanvedot tein 3 x 3, kahta toistoa lukuunottamatta ilman hyppäämistä kaikki. Ja kun kerran suorapuheisuus on toinen nimeni, niin mainittakoon, että jokaisen ilman hyppyä tehdyn toiston välillä oli tuollainen puolen minsan palauttelu :D.

Eipä todella tuntunut treeni juuri missään, kulmasoutu sentään verrytteli mukavasti hieman jumissa olevaa selkää. Treenin keskisyke oli 144 ja maksimi 176, vauvojen touhua. Sunnuntaisen treenin vastaavat lukemat 163/193. Pukuhuoneessa ei tuntunut siltä, että olisi tullut hikoiltua yhtään.

Perjantain treenit onkin sitten pt:n kanssa ja ilta-aikaan, huh. Onneksi on vapaapäivä.

On mulla muitakin treenivaatteita. Nää nyt
vaan on lempparit.

Kevyt viikko (eikä kiiiristä pinna, syyt' on olla iloinen!)

On hieman tuskainen viikko takana. Toissalauantainahan vedin ne hiilariöverit (ja sunnuntaina elämäni ensimmäisen leuan. Tulen mainitsemaan siitä aina sopivassa välissä.). Viikko jatkui niin, että aina pari päivää jaksoin olla sovituissa kalorirajoissa (lepopäivänä 1500, salipäivänä 1650), mutta sitten taka-alalla oleva alituinen nälkä kiristi pinnaa niin paljon, että kolmantena päivänä tuli aina syötyä enemmän. Ei mitään järkyttäviä määriä, mutta päälle kahdentuhannen kalorin kuitenkin. Eli kroppa huusi ruokaa ja kalorit tuntuivat olevan liian alhaiset kulutukseen nähden.

Aamiaista Koppsissa

Torstain ja sunnuntain treenit eivät oikein tuntuneet miltään. Ei ollut blaah-olo, eikä kaikkensa antanut. Sitä vain meni monotonisena salille suorittamaan. Treenin jälkeen oli uupunut olo, mutta ei mitenkään valoisa tai go me! -fiilis. Mainittakoon nyt vielä - jos ketä kiinnostaa - että ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun menkatkin ovat myöhässä. Vaikka raskaus ei nyt olisi ihan lääketieteellinen ihme, niin aika lähellä sitä kuitenkin. En ole siis rynnännyt raskaustestiä ostamaan, vaan syyllinen taitaa olla treenaus. Paino on keikkunut siinä 50 kilon molemmin puolin ja rasvaa kadonnut kropasta. Maaliskuun lopusta lähtien koko kroppa on nyt treenattu läpi kolmesti viikossa melko raskaalla ohjelmalla, joten oireilu taitaa olla puhdasta treeniväsymystä.

Mies pyöritteli maki-rullia

Olin yhteydessä valmentajaan, jonka kanssa sovittiin, että tällä viikolla tankataan hiilareita ja kevennetään treeniä. Intervalli jää tältä viikolta pois ja salitreenit vedetään kevyempänä. Psyykkinen vaikutus alkoi tuntua jo heti päivällä, kun söin ylimääräisen proteiinipatukan (30 g hh siinäkin). Melkein kuulin kroppani huokaisevan onnellisena. Tässä illan mittaan olen nyt mutustellut rusinoita ja söin jopa paahtoleipää.

Miehen aikaansaamia nämäkin..

Vanne pään ympärillä ei kiristä enää ollenkaan niin pahasti.  Laskeskelin, että ensimmäiset viisi viikkoa sujuivat suht kivuttomasti, joten jatkoa ajatellen tuntuisi loogiselta, että viisi viikkoa treeniä + kevyt viikko voisi olla sopiva sykli. Ehkä jopa niin, että viides viikko on jo hitusen neljää edeltäjäänsä keveämpi ja kuudes viikko sitten se aivan täysin kevyt. Jää nähtäväksi. Elimistöhän toki muuttuu koko ajan; kehittyy vastaamaan treeniin eri tavalla kuin aiemmin. Turha siis tehdä mitään kauaskantoisia suunnitelmia, vaan seurata tilannetta ja toimia sen mukaisesti.

Liikuttajat (eli elämäni koirat)

Ajattelin kirjoittaa ihan oman postauksensa päivittäisestä arkiliikunnastani, josta koirien kanssa lenkkeily muodostaa valtaosan. Tai oikeammin - tämä on postaus koirista, joihin arkiliikunta liittyy. Jos lemmikit eivät ole lähellä sydäntäsi, kannattaa skipata koko piiiiitkä postaus :).

Ilja

Minulla ei tällä hetkellä ole virallisesti omaa koiraa. Ensimmäinen oma koirani Ilja kuoli syksyllä 2010. Se oli kuollessaan hieman päälle 13-vuotias. Isoksi uroskoiraksi se eli siis melko pitkän elämän. Ilja ei ollut rotukoira, vaan saksanpaimensekoitus; kaunis, viisas, rohkea ja itsenäinen eläin, joka aikuiseksi kasvettuaan toimi lähestulkoon ajatuksen tavoin. Täydellinen kultakimpale siis. Ostin sen kaupan ilmoitustaululla olleen lapun perusteella elokuussa 1997. Olin muuttanut kotoa pois puoli vuotta aiemmin ja haaveillut lähestulkoon koko ikäni omasta koirasta. Ilja maksoi 800 markkaa ja sen kasvattanut perhe oli aivan ihana; he olivat rauhallisia ja maanläheisiä ihmisiä, jotka kohtelivat koiriaan todella hyvin ja lämpimästi. Ilja oli yksi yhdeksästä pennusta, joista yksi oli kuollut ihan pienenä.

Nuorena uroksena opiskelija-asuntojen pihamaalla

Iljan kanssa pääsin todella lenkkeilyn makuun. Kun tuolloin 1997 ei internet ollut vielä niin arkipäivää kuin nykyisin, opin kaiken koiran omistamisesta kyselemällä kokeneemmilta koiraihmisiltä ja selailemalla muutama koirakirjoja ja -lehtiä. Opin, että saksanpaimenkoirat tarvitsevat runsaasti liikuntaa, joten aamulla ennen töihinlähtöä tein koiran kanssa jopa kaksi tunnin mittaista reipastahtista kävelylenkkiä, että se olisi rauhallinen työpäivän aikana, eikä tekisi tuhojaan. Jep jep.. toisin kävi ja kaikenlaista se ehti laittaa säpäleiksi pentuaikanaan. Onneksi silloin kanssani asui kaksi eläinrakasta opiskelevaa kämppistä, niin Iljan yksinolo oli suhteellisen vähäistä, ja tuhotyötkin jäivät sitten vähitellen. 

Itsekin sitten siirryin 1999 työelämästä takaisin koulunpenkille, ensin ammattikorkeakouluun ja sieltä vuoden päästä yliopistoon, niin koiran kanssa olemiseen jäi runsaasti aikaa. Tein sen kanssa pitkiä lenkkejä säässä kuin säässä. Sitä ei haitannut lähteä ulos milloinkaan, vaikka taivaalta olisi tullut pieniä miehiä ja mummoja. Se oli myös valmis lenkille mihin tahansa aikaan, yöllä tai päivällä. Kuumina kesäpäivinä tehtiinkin lenkit 3-4 aikaan aamuyöstä, kun oli vielä viileämpää. Niistä lenkeistä se nautti erityisen paljon, koska liikkeellä oli niin paljon riistaa ja kaikki tuoksut todella voimakkaita. Joskus se vain seisoi pieniä hetkiä pellon reunassa nuuhkien ilmaa ja tarkkaillen ympäristöä.

Iljan toinen takajalka murtui onnettomuuden seurauksena tammikuussa 2002, sen ollessa 4,5-vuotias. Jalka leikattiin välittömästi, mutta iän ja leikkaustrauman myötä jalkaan kehkeytyi nivelrikko. Se leikattiin uudelleen kesällä 2005, kun nivel luudutettiin. Siitä seuranneet viisi vuotta pyörivätkin sitten aika paljon koiran jalan ympärillä. Se kävi akupunktiossa, osteopaatilla, ortopedillä ja söi mielettömät määrät kalliita lisäravinteita - ja viimeisinä parina vuonna myös säännöllisesti kipulääkkeitä. Kaikki nämä hoitotoimenpiteet pitivät sen oireettomana ja se sai elää kivutonta elämää, jossa ulkoilu ja ruoka maistui hyvin.

Harmaa kuono, toiveikas katse

Lopulta kuitenkin vanhuudenheikkous oli väistämätöntä ja 2010 lokakuisena torstai-iltana sen takajalka petti. Lauantaina 16.10. tuttu eläinlääkäri tuli kotiin ja nukutti Iljan pois. Se päivä on kellonaikoja myöten todella kirkkaana muistoissa. Niin kauan kuin koira oli hengissä, pysyin kasassa. Tuntui, että olen sille velkaa sen, että pysyn vahvana ja rauhallisena. Mutta kun se höristi korviaan ja veti viimeisen hengenvedon omalla patjallaan, romahdin täysin. Tuntui, että putosin johonkin niin syvään kuiluun, ettei sieltä voi mitenkään päästä pois.

Ajan kanssa tuostakin suunnattomasta surusta kuitenkin selvisin. Muistan, kuinka löysin sanonnan "The one best place to bury a good dog is in the heart of his master." ja se tuntui jollain tapaa lohduttavalta. Voin kuvitella, että vanhana dementikkona palaan vielä onnellisiin päiviin Iljan kanssa.

Mosse

Vaikka Ilja oli ensimmäinen koirani, se ei ollut ensimmäinen menetykseni. Iljan kanssa yhtäaikaa meillä eli 1,5 vuoden ajan toinen saksanpaimensekoitus, uros sekin, nimeltään Mosse. Mosse oli kotimainen rescue, joka tuli meille täysin laiminlyötynä ja aliravittuna tapauksena alkutalvesta 2004. Luin siitä eräänä iltana töissä ollessani koira-aiheiselta keskustelupalstalta ja ennen puolta yötä koira oli meillä. Mossen tarina on sen verran synkkä, etten halua sitä sen enempää muistella. Se eli kuitenkin meillä viimeiset aikansa rakastettuna perheenjäsenenä.

Oli hämmästyttävää, miten nopeasti vanha koira voi tulla vielä hyvään kuntoon. Ensimmäisen viikon aikana sen kunto kohosi silmissä. Ekat lenkit olivat hidasta tepastelua ja koiran hengitys rohisi, kun se ei ollut tottunut liikkumaan. Säännöllinen ruokinta ja rutiininomainen lenkkeily kehitti sen lihakset nopeasti jänteviksi ja sen lenkkeilytahti reipastui aivan muutamassa päivässä. Koska se oli niin vanha, sen lihakset jäivät aika kuivakaksi, mutta tyhjistä reisilihaspusseista saatiin kuitenkin treenattua ihan kelvolliset kestävyysurheilijan koivet.

Sydänkohtaus vei Mossen vuoden 2006 toukokuun viimeisenä päivänä vähän ennen puoltayötä. Ehdin juoksulenkiltä kotiin näkemään, kuinka koira haukkoi henkeään ja mies on paniikissa puhelimessa eläinlääkäriin. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, kohtaus oli aika nopeasti ohitse. Siitä kesästä tuli todella kuuma ja kuiva, joten vanhan sydän ei olisi sitä todennäköisesti kestänyt, vaikka tuo kohtaus (joka oli sen toinen sydänkohtaus; ensimmäinen oli tullut muutama kuukausi aiemmin) olisikin mennyt ohi. Ajattelin, että lempeä toukokuu vei Mossen mennessään.

Mossen kuoleman jälkeen en pystynyt syömään mitään kiinteää pitkiin aikoihin ja paino putosi 3-4 kiloa parissa viikossa. Muistan, kun tuntui siltä, että kurkussa on hirvittävä möykky, joka taklaa kaiken ruoan. Kyllähän se paino sitten ajan kanssa palautui normaalilukemiin ja Ilja, joka oli silloin 9-vuotias, piti rutiineja yllä ja auttoi siten selviämään surusta.

Kuti ja Luto

Kuti tuli isälleni Virosta elokuussa 2004, reilun vuoden ikäisenä juniorina. Koiratarhalla se oli ollut jonkun aikaa, ja rescue-järjestön mukaan sen oli tuonut tarhalle perhe, joka oli joutunut muuttamaan omakotitalosta kerrostaloon, eivätkä voineet siksi pitää koiraa. No, en tiedä tarinan todenperäisyyttä, eikä sillä ole merkitystäkään. Kuti on isäni silmäterä, joka etenkin nuorena rakasti juoksemista yli kaiken ja pinkoi Keravan pelloilla ja hiekkamontuilla kuin tuulen takaa-ajamana.

Nuorena ja salskeana kotipihalla partioimassa

Nyt Kutilla on siis ikää jo yli 10 vuotta ja lenkkeily on r-a-u-h-a-l-l-i-s-t-a. Siinä missä Ilja ehdotteli toiveikkaan oloisena: "mennäänkö täältä? jooko?", Kuti katsoo apeana: "ei mennä sieltä, jooko?". Iljalle kaikki suunnat kotoa poispäin olivat mahtavia: mitä pidempi lenkki, sen parempi. Kutin askel kiihtyy kotiin päin mentäessä; miksi näin, on arvoitus minullekin.

Oravapäivystäjä

Kun Ilja kuoli, kaipasin koirien seuraa. Bongasin netistäkin pari koiraprojektia ja kävin mm. kahden kuukauden ajan ennen töitä Espoon Lintuvaarassa asti lenkittämässä kahta huskysekoitusta. Maaliskuussa 2011 ehdotin isälle, että voisin ottaa Kutin hetkeksi luokseni, sillä se oli lihonut aivan hirvittävästi ja menettänyt lenkkeilyhalunsa kokonaan sen seurauksena. Kutin kanssa kylkiäisinä tuli myös Luto. Järjestely sopi isälle hyvin, sillä hänellä meni kaikki aika uuden asuntonsa remontointiin, eikä jaksanut oikein koiriin panostaa.

Luto on siis toinen Kutin jälkeläisistä. Kuti on saanut kaksi pentua aika tarkalleen viisi vuotta sitten, 7.5.2008. Isäni ja naapurin "nerokas" päähänpisto oli saattaa kaksi sekarotuista rakkia yhteen ja tuloksena oli -onneksi vain- kaksi pentua, jotka jäivät sitten meidän perhepiiriimme. Luto on toinen ja siskoni luona asuva Hertta toinen.

Nykyisin Kuti ja Luto ovat siis luonani aina muutaman viikon kerrallaan ja sitten taas isän luona. Kun kotona ei ole yhtään koiraa, päivät tuntuvat välillä vähän ryhdittömiltä.

Luto, Hertta ja koko jengi koolla

Alma

Alma omin käsin "trimmattuna"

Alma on entisen koulukaverini ja ystäväni koira, 4,5-vuotias coton, joka on majaillut meillä tammikuusta lähtien. Kaverin elämäntilanne ei tällä hetkellä mahdollista koiran pitämistä, joten Alma tuli meille väliaikaisesti. Se on meillä ollessaan muuttunut koiramaisemmaksi. Aluksi se ei juurikaan haistellut, vaan käveli robottimaisesti eteenpäin. Nykyisin se ottaa spurtteja, haistelee, hyppelee, kanniskelee keppejä ja leikkii niillä. Tänä aamuna se pinkaisi jopa rusakon perään hetkeksi, mikä lähinnä nauratti, koska rusakko oli noin kaksi kertaa suurempi kuin Alma itse. Almaa kiinnosti riistanajo noin 50 metrin verran ja se tuli kyllä kutsusta luokse takaisin.

Nelli ja Hertta



Nelli on siskoni toinen koira, Kreikasta vuonna 2007 noin vuoden ikäisenä tullut katukoira. Nyt kun siskolla on vauva, joka on alkanut kontata ja kiljahdella, Nelli viettää ainakin toistaiseksi suuren osan ajastaan isäni luona turvassa kontiaiselta. Sen hermot eivät kestä taaperoa, ja taaperon turvallisuuden kannalta on parempi, että koira on stressittömämmissä olosuhteissa. Isäni luona se on onnellisen huoleton, kävelee kauniisti ja on vaivaton hoitaa. Täällä ollessaan se rähjää pelkoaggressiivisesti milloin millekin moottoripyörästä lokkeihin. Itse voisin muuten Nellin ottaa hoitooni/omaksi, mutta se pelkää kissojakin, ja rähisee niille, joten se siitä ratkaisusta.

Hertta, kuten aiemmin mainitsinkin, on Kutin toinen jälkeläinen ja siis Luton sisko. Muistuttaa päivä päivältä enemmän äitiään. Omena on siis pudonnut niin lähelle puuta kuin se voi yleensä pudota.

Lenkkeily

Jossain aiemmassa postauksessa kerroinkin vähän askelmääriä. Nyt olen seurannut MyTracksista lenkkien ajallisia ja matkallisia pituuksia ihan vain tietääkseni tarkemmin, kuinka paljon tällaista matalatehoista aerobista päivään tulee. Kun Luto on täällä (aiemmin en kai ole maininnut sen nimeä, vaan puhuin siitä juniorikoirana), yhden lenkin pituus on reilun tunnin verran ja sinä aikana kävelyä tulee 4,5-5 kilometriä. Näitä ns. pitkiä lenkkejä päivään mahtuu 1-2. Välillä teen kaksi tuollaista reilun tunnin lenkkiä ja yhden iltapissatuksen (joka on noin 15-20 min). Välillä taas yksi pidempi ja kaksi keskipitkää, jotka ovat noin 30-40 minuuttia. Isommat koirat, eli Kuti ja Luto, saavat vuorokaudenajasta ja paikasta riippuen olla aina osan aikaa vapaana. Alma on vapaana aina, koska se on logistisesti helpointa niin. Askelia tulee päivästä riippuen noin 15 000.

Nyt kun Luto on isän luona Nellin kanssa, niin luonani ovat Kuti ja Alma. Tytöt ovat kovin aamu-unisia, mikä on harmillista. Itse lähtisin jo viideltä lenkille, mutta en henno raahata noita kahta unenpöpperöistä ulos, kun ne eivät siitä yhtään tunnu nauttivan, vaan ovat lähinnä perässävedettäviä kivirekiä. Alma vielä yksinään jaksaa pikkuhiljaa piristyä, mutta Kuti kääntää tuohon aikaan vaan kylkeä ja kuorsaa syvään. Näinä hetkinä saatan välillä ikävöidä Iljaa ja sen reipasta asennetta lenkkeilyyn hetkenä minä hyvänsä. Tyttöjen kanssa tulee siksi tehtyä aamulla kevyempi lenkki. Tänään esimerkiksi saatiin tunnissa aikaan vain reilu kolme kilometriä, kun teputtelivat niin rauhallisesti ja haistelivat jokaikisen ruohonkorren. Luto on tahdinmäärääjä, se on kuin tikittävä metronomi, joka pitää Kutinkin ripeästi liikkeessä. Nyt kun se ei ole täällä, niin lenkkeily painottuu ilta-aikaan. Silloin Kutikin on vireänä ja lähdössä terhakasti lenkille.

Kuti ei oikein remmilenkkeilystä innostu. Metsässä ja pelloilla vapaana juoksentelu saa sen syttymään. Usein se jää kuitenkin kaivelemaan myyränkoloja tai piehtaroimaan ketun jätöksissä. Niinpä sillä olikin joitain vuosia sitten sitkeä kapi, joka aiheutti sitten myös verikorvan.. Varsinainen metsäläinen siis.

Nyt en ole todennäköisesti vuosiin hankkimassa omaa koiraa. Meillä on neljä vanhaa kissaa (nuorin 13-vuotias) ja tosiaan nuo isäni ja siskoni koirat sekä Alma tyydyttävät sekä hoivaviettini että lenkkeilytarpeeni. Se on selvää, että koirat tulevat jollain tavalla kuulumaan elämääni aina.

Kevätpumppi

Ihanan aurinkoinen vapun päivä! Aamulla kävin tunnin kävelyllä tyttöjen kanssa, seurana oli myös sisko ja hänen koiransa Hertta. Melkoista laahustamista oli nyt, kun tahdinmäärääjät ovat isän luona - juniori ja siskon toinen koira, Kreikasta kuusi vuotta sitten tuotu katurakki Nelli. Joku sanoisi rentoa ja mukavaa käppäilyä, mutta minun makuuni turhankin rauhallista menoa. Mutta tähän on totutteleminen, mammakoiralla alkaa olla ikää ja kohta sen kanssa köpötellään samalla tavalla kuin edesmenneen papparaiseni kanssa.

Maanantaina lepäsin ja syömisetkin jäivät aika kevyeksi. Viikonlopun tankkaus oli edelleen tukkeena olossa, eikä oikein maistunut ruoka. Lauantaina aamulla paino oli 50 kiloa ja mässypäivän jälkeen paino oli sunnuntaina 51 kiloa. Maanantaina aamulla hiilariturvotus saavutti huippukohtansa, kun vaaka näytti 52 kiloa. Melkoinen nestepumppi. No, siitäpä se paino on sitten yhtä nopeasti nyt laskenut alkuperäistilanteeseen, kun syömiset normalisoitui. Mutta sunnuntain ja tiistain salitreenit kulkivat tankkauksen ansiosta ennennäkemättömän hyvin. Puntti nousi kevyesti ja tosiaan tuli se leukakin vedettyä.

Olen nyt zoomaillut ulkona kulkiessani mahdollisuuksia käydä vetämässä leukaa ja tänään päivällä koirien kanssa kävellessä kävinkin yhdessä leikkipuistossa kaksi leukaa vetämässä. Se toinen leuka meni tosin ensimmäisen lämmöillä, eli kädet ei menneet ihan suoraksi siinä välissä. Äsken kävin hölkkäilemässä seitsemän kilometrin pk-lenkkini ja sielläkin loppupuolella käväisin heittämässä yhden melkein-leuan: jouduin hyppäämään, että yleensä yletyin puolaan, joten siinä tuli sitten otettua hieman vauhtiakin.