Käsipäivää

Tänään piti olla aamulla aikaisin töissä, joten salitreeni siirtyi iltaan. Ehdin jo päivän aikana pariin kertaan miettimään, että mitä tervanjuontia salille lähteminen tulee olemaan, mutta yllätin itseni. Tulin töistä kotiin ja pistin töpinäksi. En ajatellut salille lähtöä vaan toimin vaan suoraan. Ajattelin, että jos hetkeksikin istahdan koneelle tai sohvalle lepäämään, niin lähdön hetki tulee karkaamaan kauas ja maistumaan katkeralta.

Osuinkin hyvään hetkeen salille, kun siellä oli vain pari muuta minun lisäkseni. Yllättäen kuntopyörät olivat täynnä miehiä, mutta kyllä sinne sekaan vielä mahtui. Tuolla salilla on melkoinen määrä lämmittelylaitteita. Olisiko toistakymmentä juoksumattoa, kymmenen kuntopyörää ja varmaan kymmenen crosstraineria? En muista muuten koskaan ikinä milloinkaan käyttäneeni crossaria. Aiemmin tein lämpät aina juosten, mutta 2012 keväällä sain välilevyn pullistuman ja sen kylkiäisenä ilmaantuneen persekivun piriformiksen kipeyden vuoksi ryhdyin käyttämään kuntopyörää ja sille tielle olen jäänyt.

Porukka kyllä lisääntyi lopputreeniäni kohden niin, että sali alkoi jo hieman ruuhkautua. Onnistuin siis menemään johonkin katveeseen, kun pahin työpäivän jälkeinen kävijäpiikki oli jo laskenut, mutta iltatreenarit olivat vasta tulossa. Oli miten oli, käsiä ja olkapäitä treenatessa ei yleensä haittaa, vaikka salilla olisi enemmänkin porukkaa. Tarvitsen pääasiassa taljaa ja käsipainoja, ja niitä on aina vapaana.

Tänään oli taas päivä, kun voimat tuntuivat loppuvan kesken ja tahdonvoimaa piti käyttää tavallista enemmän. Sekään ei kyllä riittänyt viimeiseen kickback-sarjaan. Olin viimeksi merkinnyt treenivihkoon, että seuraavalla kerralla 17,50 kilolla. Kaksi sarjaa menikin, todella hitaasti ja raatamalla. Nyt puhutaan siis sellaisesta "Jukolan Jussi kampeaa järkälettä suosta" -tyyppisestä kiskomisesta, josta on räjähtävyys kaukana. Kolmanteen sarjaan ei enää lähtenyt, ei millään. Jos joku olisi antanut vauhtia alkuun, ehkä sitten. Mutta en vaan omilla voimillani saanut enää pakkaa liikahtamaan. Viimeinen sarja meni sitten 15 kilolla.

Vauhtipunnerruksessa nössöilin ja tein pelkällä tangolla, vaikka viimeksi olikin pari kiloa lisää. Tuo 20 kilon tankokin tuntui tänään painavan 40 kiloa, joten ei harmita, etten edes kokeillut. Kokemus on osoittanut, että raskaissa liikkeissä käytettävät painot hieman sahaavat aluksi edestakaisin, ennen kuin asettuvat pysyvämmin sille isommalle tasolle. Esim. penkkipunnerruksessa mulla sahasi pitkään 25 kilon ja 27,5 kilon välillä. Joinain päivinä tein ihan hyvin 27,5 kilolla ja toisina päivinä 25 kiloa oli tipahtaa päälle, kun käsien paikalla olikin narut.

Tajusinpa tässä pari salikertaa takaperin, mistä saan voimaa tai tahdonvoimaa puristettua niihin viimeisiin toistoihin. Minua ei tsemppaa sellaiset "jaksaa, jaksaa!" -tyyppiset positiiviset ja kannustavat viestit. Tai "kevyet painot, pystyt kyllä!". Tai "enää kaksi toistoa!". Huomasin, että saan itseeni paremmin virtaa ruoskimalla: "jos nyt jätät kesken, niin et kehity! Ihan hukkaan menee koko treeni!" Tai "ei se voima ja lihas kasva tällä menolla, nyt prkl NOUSEE!" Mietin mukavuusaluetta ja epämukavuusaluetta ja kuinka kehitys tapahtuu vasta siinä kohtaa, kun se rauta ei enää ihan oikeasti nouse (no, eihän se ole näin suoraviivaista, mutta anyway). Ja sitten ajattelen, että tavoitteet siirtyvät kauemmaksi, jos nyt jää viiteen toistoon kahdeksan sijaan. Nuo ovat siis enemmän sellaisia nopeita mielikuvia kuin pitkiä analyyttisiä lauseita päässä. Mutta pointti on siis se, että tsemppaan itseäni uhkailemalla ennemmin kuin positiivisuudella.

Muistan jostain yläasteen juoksukilpailuista, kuinka luokkakaverit hurrasivat kentän laidalla ja yrittivät kannustaa menemään nopeammin. Tuntui siltä, että en jaksa enää mennä yhtään nopeammin ja huudot enemmänkin vain hidastivat menoa. Mutta kas, kun loppusuoralla yksi vähän ärsyttävämpi luokkakaveri alkoi hengittää niskaan ihan tosissaan, niin sisuunnuin, että "tuolle en ainakaan häviä!" ja pinkaisin maaliin muutaman sekunnin ennen häntä. Hah!