Liikuttajat (eli elämäni koirat)

Ajattelin kirjoittaa ihan oman postauksensa päivittäisestä arkiliikunnastani, josta koirien kanssa lenkkeily muodostaa valtaosan. Tai oikeammin - tämä on postaus koirista, joihin arkiliikunta liittyy. Jos lemmikit eivät ole lähellä sydäntäsi, kannattaa skipata koko piiiiitkä postaus :).

Ilja

Minulla ei tällä hetkellä ole virallisesti omaa koiraa. Ensimmäinen oma koirani Ilja kuoli syksyllä 2010. Se oli kuollessaan hieman päälle 13-vuotias. Isoksi uroskoiraksi se eli siis melko pitkän elämän. Ilja ei ollut rotukoira, vaan saksanpaimensekoitus; kaunis, viisas, rohkea ja itsenäinen eläin, joka aikuiseksi kasvettuaan toimi lähestulkoon ajatuksen tavoin. Täydellinen kultakimpale siis. Ostin sen kaupan ilmoitustaululla olleen lapun perusteella elokuussa 1997. Olin muuttanut kotoa pois puoli vuotta aiemmin ja haaveillut lähestulkoon koko ikäni omasta koirasta. Ilja maksoi 800 markkaa ja sen kasvattanut perhe oli aivan ihana; he olivat rauhallisia ja maanläheisiä ihmisiä, jotka kohtelivat koiriaan todella hyvin ja lämpimästi. Ilja oli yksi yhdeksästä pennusta, joista yksi oli kuollut ihan pienenä.

Nuorena uroksena opiskelija-asuntojen pihamaalla

Iljan kanssa pääsin todella lenkkeilyn makuun. Kun tuolloin 1997 ei internet ollut vielä niin arkipäivää kuin nykyisin, opin kaiken koiran omistamisesta kyselemällä kokeneemmilta koiraihmisiltä ja selailemalla muutama koirakirjoja ja -lehtiä. Opin, että saksanpaimenkoirat tarvitsevat runsaasti liikuntaa, joten aamulla ennen töihinlähtöä tein koiran kanssa jopa kaksi tunnin mittaista reipastahtista kävelylenkkiä, että se olisi rauhallinen työpäivän aikana, eikä tekisi tuhojaan. Jep jep.. toisin kävi ja kaikenlaista se ehti laittaa säpäleiksi pentuaikanaan. Onneksi silloin kanssani asui kaksi eläinrakasta opiskelevaa kämppistä, niin Iljan yksinolo oli suhteellisen vähäistä, ja tuhotyötkin jäivät sitten vähitellen. 

Itsekin sitten siirryin 1999 työelämästä takaisin koulunpenkille, ensin ammattikorkeakouluun ja sieltä vuoden päästä yliopistoon, niin koiran kanssa olemiseen jäi runsaasti aikaa. Tein sen kanssa pitkiä lenkkejä säässä kuin säässä. Sitä ei haitannut lähteä ulos milloinkaan, vaikka taivaalta olisi tullut pieniä miehiä ja mummoja. Se oli myös valmis lenkille mihin tahansa aikaan, yöllä tai päivällä. Kuumina kesäpäivinä tehtiinkin lenkit 3-4 aikaan aamuyöstä, kun oli vielä viileämpää. Niistä lenkeistä se nautti erityisen paljon, koska liikkeellä oli niin paljon riistaa ja kaikki tuoksut todella voimakkaita. Joskus se vain seisoi pieniä hetkiä pellon reunassa nuuhkien ilmaa ja tarkkaillen ympäristöä.

Iljan toinen takajalka murtui onnettomuuden seurauksena tammikuussa 2002, sen ollessa 4,5-vuotias. Jalka leikattiin välittömästi, mutta iän ja leikkaustrauman myötä jalkaan kehkeytyi nivelrikko. Se leikattiin uudelleen kesällä 2005, kun nivel luudutettiin. Siitä seuranneet viisi vuotta pyörivätkin sitten aika paljon koiran jalan ympärillä. Se kävi akupunktiossa, osteopaatilla, ortopedillä ja söi mielettömät määrät kalliita lisäravinteita - ja viimeisinä parina vuonna myös säännöllisesti kipulääkkeitä. Kaikki nämä hoitotoimenpiteet pitivät sen oireettomana ja se sai elää kivutonta elämää, jossa ulkoilu ja ruoka maistui hyvin.

Harmaa kuono, toiveikas katse

Lopulta kuitenkin vanhuudenheikkous oli väistämätöntä ja 2010 lokakuisena torstai-iltana sen takajalka petti. Lauantaina 16.10. tuttu eläinlääkäri tuli kotiin ja nukutti Iljan pois. Se päivä on kellonaikoja myöten todella kirkkaana muistoissa. Niin kauan kuin koira oli hengissä, pysyin kasassa. Tuntui, että olen sille velkaa sen, että pysyn vahvana ja rauhallisena. Mutta kun se höristi korviaan ja veti viimeisen hengenvedon omalla patjallaan, romahdin täysin. Tuntui, että putosin johonkin niin syvään kuiluun, ettei sieltä voi mitenkään päästä pois.

Ajan kanssa tuostakin suunnattomasta surusta kuitenkin selvisin. Muistan, kuinka löysin sanonnan "The one best place to bury a good dog is in the heart of his master." ja se tuntui jollain tapaa lohduttavalta. Voin kuvitella, että vanhana dementikkona palaan vielä onnellisiin päiviin Iljan kanssa.

Mosse

Vaikka Ilja oli ensimmäinen koirani, se ei ollut ensimmäinen menetykseni. Iljan kanssa yhtäaikaa meillä eli 1,5 vuoden ajan toinen saksanpaimensekoitus, uros sekin, nimeltään Mosse. Mosse oli kotimainen rescue, joka tuli meille täysin laiminlyötynä ja aliravittuna tapauksena alkutalvesta 2004. Luin siitä eräänä iltana töissä ollessani koira-aiheiselta keskustelupalstalta ja ennen puolta yötä koira oli meillä. Mossen tarina on sen verran synkkä, etten halua sitä sen enempää muistella. Se eli kuitenkin meillä viimeiset aikansa rakastettuna perheenjäsenenä.

Oli hämmästyttävää, miten nopeasti vanha koira voi tulla vielä hyvään kuntoon. Ensimmäisen viikon aikana sen kunto kohosi silmissä. Ekat lenkit olivat hidasta tepastelua ja koiran hengitys rohisi, kun se ei ollut tottunut liikkumaan. Säännöllinen ruokinta ja rutiininomainen lenkkeily kehitti sen lihakset nopeasti jänteviksi ja sen lenkkeilytahti reipastui aivan muutamassa päivässä. Koska se oli niin vanha, sen lihakset jäivät aika kuivakaksi, mutta tyhjistä reisilihaspusseista saatiin kuitenkin treenattua ihan kelvolliset kestävyysurheilijan koivet.

Sydänkohtaus vei Mossen vuoden 2006 toukokuun viimeisenä päivänä vähän ennen puoltayötä. Ehdin juoksulenkiltä kotiin näkemään, kuinka koira haukkoi henkeään ja mies on paniikissa puhelimessa eläinlääkäriin. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, kohtaus oli aika nopeasti ohitse. Siitä kesästä tuli todella kuuma ja kuiva, joten vanhan sydän ei olisi sitä todennäköisesti kestänyt, vaikka tuo kohtaus (joka oli sen toinen sydänkohtaus; ensimmäinen oli tullut muutama kuukausi aiemmin) olisikin mennyt ohi. Ajattelin, että lempeä toukokuu vei Mossen mennessään.

Mossen kuoleman jälkeen en pystynyt syömään mitään kiinteää pitkiin aikoihin ja paino putosi 3-4 kiloa parissa viikossa. Muistan, kun tuntui siltä, että kurkussa on hirvittävä möykky, joka taklaa kaiken ruoan. Kyllähän se paino sitten ajan kanssa palautui normaalilukemiin ja Ilja, joka oli silloin 9-vuotias, piti rutiineja yllä ja auttoi siten selviämään surusta.

Kuti ja Luto

Kuti tuli isälleni Virosta elokuussa 2004, reilun vuoden ikäisenä juniorina. Koiratarhalla se oli ollut jonkun aikaa, ja rescue-järjestön mukaan sen oli tuonut tarhalle perhe, joka oli joutunut muuttamaan omakotitalosta kerrostaloon, eivätkä voineet siksi pitää koiraa. No, en tiedä tarinan todenperäisyyttä, eikä sillä ole merkitystäkään. Kuti on isäni silmäterä, joka etenkin nuorena rakasti juoksemista yli kaiken ja pinkoi Keravan pelloilla ja hiekkamontuilla kuin tuulen takaa-ajamana.

Nuorena ja salskeana kotipihalla partioimassa

Nyt Kutilla on siis ikää jo yli 10 vuotta ja lenkkeily on r-a-u-h-a-l-l-i-s-t-a. Siinä missä Ilja ehdotteli toiveikkaan oloisena: "mennäänkö täältä? jooko?", Kuti katsoo apeana: "ei mennä sieltä, jooko?". Iljalle kaikki suunnat kotoa poispäin olivat mahtavia: mitä pidempi lenkki, sen parempi. Kutin askel kiihtyy kotiin päin mentäessä; miksi näin, on arvoitus minullekin.

Oravapäivystäjä

Kun Ilja kuoli, kaipasin koirien seuraa. Bongasin netistäkin pari koiraprojektia ja kävin mm. kahden kuukauden ajan ennen töitä Espoon Lintuvaarassa asti lenkittämässä kahta huskysekoitusta. Maaliskuussa 2011 ehdotin isälle, että voisin ottaa Kutin hetkeksi luokseni, sillä se oli lihonut aivan hirvittävästi ja menettänyt lenkkeilyhalunsa kokonaan sen seurauksena. Kutin kanssa kylkiäisinä tuli myös Luto. Järjestely sopi isälle hyvin, sillä hänellä meni kaikki aika uuden asuntonsa remontointiin, eikä jaksanut oikein koiriin panostaa.

Luto on siis toinen Kutin jälkeläisistä. Kuti on saanut kaksi pentua aika tarkalleen viisi vuotta sitten, 7.5.2008. Isäni ja naapurin "nerokas" päähänpisto oli saattaa kaksi sekarotuista rakkia yhteen ja tuloksena oli -onneksi vain- kaksi pentua, jotka jäivät sitten meidän perhepiiriimme. Luto on toinen ja siskoni luona asuva Hertta toinen.

Nykyisin Kuti ja Luto ovat siis luonani aina muutaman viikon kerrallaan ja sitten taas isän luona. Kun kotona ei ole yhtään koiraa, päivät tuntuvat välillä vähän ryhdittömiltä.

Luto, Hertta ja koko jengi koolla

Alma

Alma omin käsin "trimmattuna"

Alma on entisen koulukaverini ja ystäväni koira, 4,5-vuotias coton, joka on majaillut meillä tammikuusta lähtien. Kaverin elämäntilanne ei tällä hetkellä mahdollista koiran pitämistä, joten Alma tuli meille väliaikaisesti. Se on meillä ollessaan muuttunut koiramaisemmaksi. Aluksi se ei juurikaan haistellut, vaan käveli robottimaisesti eteenpäin. Nykyisin se ottaa spurtteja, haistelee, hyppelee, kanniskelee keppejä ja leikkii niillä. Tänä aamuna se pinkaisi jopa rusakon perään hetkeksi, mikä lähinnä nauratti, koska rusakko oli noin kaksi kertaa suurempi kuin Alma itse. Almaa kiinnosti riistanajo noin 50 metrin verran ja se tuli kyllä kutsusta luokse takaisin.

Nelli ja Hertta



Nelli on siskoni toinen koira, Kreikasta vuonna 2007 noin vuoden ikäisenä tullut katukoira. Nyt kun siskolla on vauva, joka on alkanut kontata ja kiljahdella, Nelli viettää ainakin toistaiseksi suuren osan ajastaan isäni luona turvassa kontiaiselta. Sen hermot eivät kestä taaperoa, ja taaperon turvallisuuden kannalta on parempi, että koira on stressittömämmissä olosuhteissa. Isäni luona se on onnellisen huoleton, kävelee kauniisti ja on vaivaton hoitaa. Täällä ollessaan se rähjää pelkoaggressiivisesti milloin millekin moottoripyörästä lokkeihin. Itse voisin muuten Nellin ottaa hoitooni/omaksi, mutta se pelkää kissojakin, ja rähisee niille, joten se siitä ratkaisusta.

Hertta, kuten aiemmin mainitsinkin, on Kutin toinen jälkeläinen ja siis Luton sisko. Muistuttaa päivä päivältä enemmän äitiään. Omena on siis pudonnut niin lähelle puuta kuin se voi yleensä pudota.

Lenkkeily

Jossain aiemmassa postauksessa kerroinkin vähän askelmääriä. Nyt olen seurannut MyTracksista lenkkien ajallisia ja matkallisia pituuksia ihan vain tietääkseni tarkemmin, kuinka paljon tällaista matalatehoista aerobista päivään tulee. Kun Luto on täällä (aiemmin en kai ole maininnut sen nimeä, vaan puhuin siitä juniorikoirana), yhden lenkin pituus on reilun tunnin verran ja sinä aikana kävelyä tulee 4,5-5 kilometriä. Näitä ns. pitkiä lenkkejä päivään mahtuu 1-2. Välillä teen kaksi tuollaista reilun tunnin lenkkiä ja yhden iltapissatuksen (joka on noin 15-20 min). Välillä taas yksi pidempi ja kaksi keskipitkää, jotka ovat noin 30-40 minuuttia. Isommat koirat, eli Kuti ja Luto, saavat vuorokaudenajasta ja paikasta riippuen olla aina osan aikaa vapaana. Alma on vapaana aina, koska se on logistisesti helpointa niin. Askelia tulee päivästä riippuen noin 15 000.

Nyt kun Luto on isän luona Nellin kanssa, niin luonani ovat Kuti ja Alma. Tytöt ovat kovin aamu-unisia, mikä on harmillista. Itse lähtisin jo viideltä lenkille, mutta en henno raahata noita kahta unenpöpperöistä ulos, kun ne eivät siitä yhtään tunnu nauttivan, vaan ovat lähinnä perässävedettäviä kivirekiä. Alma vielä yksinään jaksaa pikkuhiljaa piristyä, mutta Kuti kääntää tuohon aikaan vaan kylkeä ja kuorsaa syvään. Näinä hetkinä saatan välillä ikävöidä Iljaa ja sen reipasta asennetta lenkkeilyyn hetkenä minä hyvänsä. Tyttöjen kanssa tulee siksi tehtyä aamulla kevyempi lenkki. Tänään esimerkiksi saatiin tunnissa aikaan vain reilu kolme kilometriä, kun teputtelivat niin rauhallisesti ja haistelivat jokaikisen ruohonkorren. Luto on tahdinmäärääjä, se on kuin tikittävä metronomi, joka pitää Kutinkin ripeästi liikkeessä. Nyt kun se ei ole täällä, niin lenkkeily painottuu ilta-aikaan. Silloin Kutikin on vireänä ja lähdössä terhakasti lenkille.

Kuti ei oikein remmilenkkeilystä innostu. Metsässä ja pelloilla vapaana juoksentelu saa sen syttymään. Usein se jää kuitenkin kaivelemaan myyränkoloja tai piehtaroimaan ketun jätöksissä. Niinpä sillä olikin joitain vuosia sitten sitkeä kapi, joka aiheutti sitten myös verikorvan.. Varsinainen metsäläinen siis.

Nyt en ole todennäköisesti vuosiin hankkimassa omaa koiraa. Meillä on neljä vanhaa kissaa (nuorin 13-vuotias) ja tosiaan nuo isäni ja siskoni koirat sekä Alma tyydyttävät sekä hoivaviettini että lenkkeilytarpeeni. Se on selvää, että koirat tulevat jollain tavalla kuulumaan elämääni aina.